Jee, sain asennettua Skypen koneelle, ja nyt tesmitän kuulokkeita. Soittakaa mulle joskus, bliis. Kolmen vapaapäivän jälkeen palailin tänään talikon varteen, ja käsivarret oli kyllä ihan kuolleet kotiin päästyä. Koko päivän vielä tuli sellasta ärsyttävää tihkusadetta, joka kostutti ihon, niin että kaikki maailman irtokarvat ja purupöly tarttui ihoon. Oli vielä niin lämmintä ja nihkeää, ettei viitsinyt laittaa pitkähihaista päälle. T-paidassakin hiki tippui nenän päästä välillä. Tempaisin viisi karsinaa tänään puhtaaksi, kaikista vähintään 2 kottikärryllistä paskaa ulos, ja kaikkiin kottarillinen puhdasta purua tilalle. On kyllä jotenkin niin rentouttavaa tehdä vain ihan simppeliä ruumiillista työtä kaiken akateemisen paskanjauhannan sijaan.
Ja saan kiittää onneani, että pääsin näin mukavan perheen luo. Nyt alan tajutakin jo, mitä Pat sanoo, eikä ihan joka kertaa tarvii kysyä, että Anteeksi mitä? Nyt kun pojat on olleet poissa kotoa, niin Pat on myös vapauttanut vähän kielenkäyttöään. En voi sille mitään, mutta miusta on vaan niin hauskan kuuloista, kun joku täräyttää oikein vahvalla irkkuaksentilla: "For fuck's sake!" Tänään vielä Pat pudotti lasin lattialle, ja tuli niin suurella tunteella "Jesus Fucking Christ!!!" Itse yritän vähän sensuroida omaa puhettani, kiroilen sitten vaikka suomeksi, jos pakottava tarve ilmenee. En halua opettaa lapsille vielä noin nuorena kaikkia ihmeellisiä voimasanoja... Ja ruokapuoli on kyllä ollut vähän liiankin kunnossa, ei ole nälkä päässyt vaivaamaan. Ja tässä kun kirjoitan, siemailen samalla sherryä. Vilkaisin tuota "baarikaappia" tänään, kun sanoivat, että voin sieltäkin vapaasti ottaa, jos haluan. Kohtuullisen kattava valikoima, on viinejä, viskejä, sherryä, Bailey'siä, Smirnoffia, Bacardia, Malibua, you name it. Mitään juoppoja nää ei kyllä ole, en itse asiassa ole vielä nähnyt muuten niiden ottavan kuin kerran viiniä ruuan kanssa. Mutta tietääpähän mistä löytyy lääke, jos kuuppaa oikein kiristää :D Kauheeta, miustahan saa kuvan, kuin olisin joku aupair helvetistä!
Ehkä voisin mennä tänään ennen kahtatoista nukkumaan. Onneksi tällä viikolla ei vielä ole kovin aikaisia herätyksiä, olen nyt heräillyt siinä puoli ysiltä, ja hyvin on ehtiny tallille, ei ole vielä kukaan tullut koputtelemaan ovelle. Tänäänkin itse asiassa lähdettiin sorvin ääreen vasta kahdentoista jälkeen. Koukattiin menomatkalla myös Ennisin kaupungissa, kun Pat kävi viemässä pari kirjettä ja jotain muita hommia sinne. Kivanoloinen paikka, selvästi vanha ja ei-autoille-suunniteltu. Ei myöskään näyttänyt mitenkään turismin syövyttämältä, vaan oli vanhoja, kauniita kivitaloja ja pieniä kauppoja, sekä pakolliset dunnesstoresit ja sellaiset. Ehkäpä tällä viikolla pääsen käymään ihan kaupoilla siellä, tai sitten joskus parin viikon sisään, kunhan pääsen mukaan tähän koulurutiiniin.
Palaillaan taas, ihkubeijbet, kyllä teitä on välillä ikävä.
Ja saan kiittää onneani, että pääsin näin mukavan perheen luo. Nyt alan tajutakin jo, mitä Pat sanoo, eikä ihan joka kertaa tarvii kysyä, että Anteeksi mitä? Nyt kun pojat on olleet poissa kotoa, niin Pat on myös vapauttanut vähän kielenkäyttöään. En voi sille mitään, mutta miusta on vaan niin hauskan kuuloista, kun joku täräyttää oikein vahvalla irkkuaksentilla: "For fuck's sake!" Tänään vielä Pat pudotti lasin lattialle, ja tuli niin suurella tunteella "Jesus Fucking Christ!!!" Itse yritän vähän sensuroida omaa puhettani, kiroilen sitten vaikka suomeksi, jos pakottava tarve ilmenee. En halua opettaa lapsille vielä noin nuorena kaikkia ihmeellisiä voimasanoja... Ja ruokapuoli on kyllä ollut vähän liiankin kunnossa, ei ole nälkä päässyt vaivaamaan. Ja tässä kun kirjoitan, siemailen samalla sherryä. Vilkaisin tuota "baarikaappia" tänään, kun sanoivat, että voin sieltäkin vapaasti ottaa, jos haluan. Kohtuullisen kattava valikoima, on viinejä, viskejä, sherryä, Bailey'siä, Smirnoffia, Bacardia, Malibua, you name it. Mitään juoppoja nää ei kyllä ole, en itse asiassa ole vielä nähnyt muuten niiden ottavan kuin kerran viiniä ruuan kanssa. Mutta tietääpähän mistä löytyy lääke, jos kuuppaa oikein kiristää :D Kauheeta, miustahan saa kuvan, kuin olisin joku aupair helvetistä!
Ehkä voisin mennä tänään ennen kahtatoista nukkumaan. Onneksi tällä viikolla ei vielä ole kovin aikaisia herätyksiä, olen nyt heräillyt siinä puoli ysiltä, ja hyvin on ehtiny tallille, ei ole vielä kukaan tullut koputtelemaan ovelle. Tänäänkin itse asiassa lähdettiin sorvin ääreen vasta kahdentoista jälkeen. Koukattiin menomatkalla myös Ennisin kaupungissa, kun Pat kävi viemässä pari kirjettä ja jotain muita hommia sinne. Kivanoloinen paikka, selvästi vanha ja ei-autoille-suunniteltu. Ei myöskään näyttänyt mitenkään turismin syövyttämältä, vaan oli vanhoja, kauniita kivitaloja ja pieniä kauppoja, sekä pakolliset dunnesstoresit ja sellaiset. Ehkäpä tällä viikolla pääsen käymään ihan kaupoilla siellä, tai sitten joskus parin viikon sisään, kunhan pääsen mukaan tähän koulurutiiniin.
Palaillaan taas, ihkubeijbet, kyllä teitä on välillä ikävä.
Toivottavasti nyt onnistuu tämä kuvien liittäminen, enpä ole moista ennen livejournalilla kokeillut. Tästä lähtee:
Tässä huoneeni, oon ehkä vähän huonomminkin joskus majoittunut... Sängyn pääty on sellainen klassinen seinään hakkaava malli, you know? :D Huomasin sen kerran siis ihan viattomasti lukiessani, ja nojatessani sängyn päätyyn.
On kyllä niin kliseisen näköistä, mutta tältä täällä oikeasti näyttää. Onneksi edes parina päivänä on paistanut aurinko, että sain hyviä ulkokuvia.
Tässä sitten näitä heposia. Ylimpänä Archie, sitten Ginger. Kaksi alinta kuvaa ovat Clydestä. Kuten näkyy, todella kaunis ja kiltinoloinen hevonen. Tai no, onhan kiltteyttä vähän hankala nähdä kuvista, mutta ikinä en vielä ole nähnyt sen luimivan kellekään. Sillä ei ole tällä hetkellä kenkiä, joten jos sitä talutetaan tallipihalla, vaikuttaa kuin se yrittäisi hiippailla mahdollisimman äänettömästi ja huomaamattomasti ohi. "Anteeksi, kun olen olemassa, minä tästä yritän mennä ohi häiritsemättä." Tänään muuten Clyde antoi miun jo vähän silittää turvan päältä, edistystä siis!
Sitten vielä vähän lisää maisemia. Molemmat kuvat napattu pihatieltä. Ensimmäisessä näkymä etelään päin, suunnilleen tuosta alemman kuvan viimeisestä näkyvästä mutkasta otettuna. Alemmassa sitten näkyykin meidän talo, tuo harmaa rakennus. Mäkisiä ja mutkaisia teitä täällä riittää.
Toivottavasti pääsisin käymään joskus vapaapäivänä Aran saarilla, tai edes Cliffs of Moherilla. Aran Islandsille pääsisi kätevästi Doolinista lautalla, ja Doolin taas on ehkä puolen tunnin ajomatkan päässä täältä. Ei välttis niinkään kaukana. Cliffs of Moher on taas tuossa vartin päässä rannikolla.
Olen tehoillut eilen ja tänään oikein kunnolla. Eilen vietinkin koko päivän poikien kanssa tässä kotona, kun Pat ja Orla olivat viemässä Johnnya myyntiin. Ostaja löytyikin, toivottavasti pääsi mukavaan kotiin. Tein kahdesti eilen ruokaa plus aamiaiset ja välipalat. Pesin pyykkiä, imuroin, ruokin vasikan ja yhden heposen ja luin iltasadun. Tänään sitten aamupäivä meni vähän lekotellessa, mutta yhden jälkeen lähdettiin tallille, ja vajaassa kolmessa tunnissa siivosin viisi karsinaa ja täytin neljä isoa vesiämpäriä. Oli vielä epätavallisen kuuma päivä, varmaan yli 20 astetta auringossa, joten nyt haisen ihan saakelin pahalle, for your information. Tein vielä äsken ruokaa pojille ja pesin omia pyykkejä. Herraisä, mie alan vaikuttaa kotiäidiltä! :0 Paljon mieluummin kyllä olisin vaikka koko päivän tallilla. Vaikka pojat on ihan siedettäviä muksuja, niin en mie oikein handlaa näitä lapsenlikan hommia. Nytkin mietin, että pitäiskö niitä käydä useammin vilkaisemassa, että ovatko ne hengissä, vai mitä. No, siinähän oppivat itsenäisyyttä... Kunhan koulut alkaa, niin sitten rutiinit selkiytyy, nyt no pojat on olleet koko ajan mukana, joten ei ihme, jos vähän alkaa tulla yliannostusoireita.
Aah, onneks omalta koneelta voi kuunnella vaikkapa Alice in Chainsia tai muuta kivaa lastenmusiikkia ihan rauhassa.
Tässä huoneeni, oon ehkä vähän huonomminkin joskus majoittunut... Sängyn pääty on sellainen klassinen seinään hakkaava malli, you know? :D Huomasin sen kerran siis ihan viattomasti lukiessani, ja nojatessani sängyn päätyyn. On kyllä niin kliseisen näköistä, mutta tältä täällä oikeasti näyttää. Onneksi edes parina päivänä on paistanut aurinko, että sain hyviä ulkokuvia. Tässä sitten näitä heposia. Ylimpänä Archie, sitten Ginger. Kaksi alinta kuvaa ovat Clydestä. Kuten näkyy, todella kaunis ja kiltinoloinen hevonen. Tai no, onhan kiltteyttä vähän hankala nähdä kuvista, mutta ikinä en vielä ole nähnyt sen luimivan kellekään. Sillä ei ole tällä hetkellä kenkiä, joten jos sitä talutetaan tallipihalla, vaikuttaa kuin se yrittäisi hiippailla mahdollisimman äänettömästi ja huomaamattomasti ohi. "Anteeksi, kun olen olemassa, minä tästä yritän mennä ohi häiritsemättä." Tänään muuten Clyde antoi miun jo vähän silittää turvan päältä, edistystä siis! Sitten vielä vähän lisää maisemia. Molemmat kuvat napattu pihatieltä. Ensimmäisessä näkymä etelään päin, suunnilleen tuosta alemman kuvan viimeisestä näkyvästä mutkasta otettuna. Alemmassa sitten näkyykin meidän talo, tuo harmaa rakennus. Mäkisiä ja mutkaisia teitä täällä riittää.Toivottavasti pääsisin käymään joskus vapaapäivänä Aran saarilla, tai edes Cliffs of Moherilla. Aran Islandsille pääsisi kätevästi Doolinista lautalla, ja Doolin taas on ehkä puolen tunnin ajomatkan päässä täältä. Ei välttis niinkään kaukana. Cliffs of Moher on taas tuossa vartin päässä rannikolla.
Olen tehoillut eilen ja tänään oikein kunnolla. Eilen vietinkin koko päivän poikien kanssa tässä kotona, kun Pat ja Orla olivat viemässä Johnnya myyntiin. Ostaja löytyikin, toivottavasti pääsi mukavaan kotiin. Tein kahdesti eilen ruokaa plus aamiaiset ja välipalat. Pesin pyykkiä, imuroin, ruokin vasikan ja yhden heposen ja luin iltasadun. Tänään sitten aamupäivä meni vähän lekotellessa, mutta yhden jälkeen lähdettiin tallille, ja vajaassa kolmessa tunnissa siivosin viisi karsinaa ja täytin neljä isoa vesiämpäriä. Oli vielä epätavallisen kuuma päivä, varmaan yli 20 astetta auringossa, joten nyt haisen ihan saakelin pahalle, for your information. Tein vielä äsken ruokaa pojille ja pesin omia pyykkejä. Herraisä, mie alan vaikuttaa kotiäidiltä! :0 Paljon mieluummin kyllä olisin vaikka koko päivän tallilla. Vaikka pojat on ihan siedettäviä muksuja, niin en mie oikein handlaa näitä lapsenlikan hommia. Nytkin mietin, että pitäiskö niitä käydä useammin vilkaisemassa, että ovatko ne hengissä, vai mitä. No, siinähän oppivat itsenäisyyttä... Kunhan koulut alkaa, niin sitten rutiinit selkiytyy, nyt no pojat on olleet koko ajan mukana, joten ei ihme, jos vähän alkaa tulla yliannostusoireita.
Aah, onneks omalta koneelta voi kuunnella vaikkapa Alice in Chainsia tai muuta kivaa lastenmusiikkia ihan rauhassa.
Täytyypä taas päivittää, kun nyt on jo päässyt tutustumaan hevoshommiin vähän paremmin. Lukijakunnan hevosharrastajat lienevät tuttuja tuon otsikossa ensin mainitun ilmion kanssa? Selvennetään silti. Sahanpuru, jota täälläkin kuivikkeena käytetään, on kuivana vaaleaa ja kevyttä. Vähän likaisena se on tummempaa ja hieman painavampaa. Sitten on oranssi puru. Kun hevosen kusipaikan purut kääntää ympäri talikolla, niin pisimmän aikaa muhineet purut ovat muuttuneet oransseiksi, ovat helvetin painavia, ja hajuaisti lakkaa olemasta. Ja on toki ihan ilmi paskaakin tullut vastaan reilusti, mutta se nyt oli jo edelliseltä Irlannin reissulta tuttua, ja tällä kertaa siihen suhtautuu hieman eri tavalla. Hevonen kun ei voi itse siivota karsinaansa, niin ihmisen se on tehtävä.
Olen nyt siis päivänä muutamana ollut tallilla apuna. Edellisessä postauksessa kerroinkin siitä Johnny-hevosesta. Se menee huomenna myyntiin, toivottavasti joku saa siitä hyvän estehevosen itselleen. Johnny ei onneksi ole ihan lempihevoseni tallissa, vaikka kiva bolle onkin. Johnnylla on vähän murrosikä päällä, se olis koko ajan syömässä, ja esteharjoituksissa sillä on hirveästi omia ideoita, miten esteet pitäisi mennä. Sen lisäksi se haisee. Jonkun mielestä varmaan kaikki hevoset haisevat, mutta Johnny on tehnyt tästä taiteen. Se piereskelee ihan tajuttomasti, sotkee karsinansa ja ripottelee ruokiaan pitkin seiniä. Kunnon sikapossu hevoseksi.
Oma suosikkini on Johnnyn seinänaapuri Clyde, ehkä maailman kaunein hevonen. Melkein musta hevonen, jolla on pitkä harja ja päässä valkea piirto. Clydea on ilmeisesti hakattu edellisessä paikassaan, sillä se on kauhean arka. Ilkeä se ei missään nimessä ole, se aina kurkkii uteliaana karsinastaan, mutta jos joku kävelee nopeasti ohi, puhuu vähän kovemmalla äänellä tai tekee äkkinäisen liikkeen, Clyde perääntyy karsinan perälle. Eilen Orla ja minä harjattiin se, ja reppana jännitti hirveästi ihan tavallista riimun laittamista päähän, vaikka hyvin varovasti ja hellästi se tehtiin. Olen jutustellut Clydelle joka päivä, ja antanut sen vain rauhassa haistella hihaa. Ei kannata edes yrittää vielä silittää sen päätä, ettei reppana pelästy. Nyt se on jo vähän reipastunut, ja antaa jo miun tulla siihen karsinan luo ilman, että ensin hiipii nurkkaan piiloon. Clydea ei vielä kouluteta muuten, kuin vähän juoksutetaan liinassa. Siitä ei edes tiedetä tarkkaan, kuinka vanha se on, eli ei kannata aloittaa ratsukoulutusta, ennen kuin se saa vähän rohkeutta. Clyde on myös siitä ihanteellinen, että se kakkii aina samaan nurkkaan, ja pissaa samaan kohtaan. Eipä tarvitse turhaan pelmuttaa joka kohtaa karsinassa läpi, pohtien, että mikähän tästä sotkusta on paskaa ja mikä kohtuullisen puhdasta purua.
Muita heppoja ovat Ginger (koulutus kesken), Freddie (tallin suurenmoinen orhi, säkäkorkeus ehkä 130 cm), Mickey (harjattaessa kiltti, mutta jos menee ruokkimaan, vittupää yrittää purra) ja Archie (toinen sottapytty). Nämä ovat siis Patin vanhempien vanhalla tilalla, jossa niitä koulutetaan. Hommiini kuuluu lannanluonti, ruokinnassa avustaminen, vesiämpäreiden täyttö ja muut perushommat, mitä siellä nyt tulee vastaan. Koska perheen pojat ovat vielä lomalla, he pyörivät tallilla mukana, tosin useimmiten leikkien talossa. Niille pitää sitten puolilta päivin tehdä lounasta, eli voileipiä ja mehua, ja vähän katsoa perään, mitä ne tekevät. Onneksi pojat ovat ihan hyvätapaisia ja rauhallisia.
Pari päivää sitten tosin molemmat pojat onnistuivat jotenkin telomaan itseään, ja ensin piti lohdutella toista, parin tunnin päästä toista. Ensin se pienempi heitti nurin tallipihalla, ja sai vähän hiekkaa päähän ja farkkujen polveen. Eikös se parahtanut itkemään siinä, ja yritin parhaani mukaan puhallella pipiä ja rauhoitella penskaa, vaikka teki mieli sanoa, että vittuako siinä itket, ei sulle mitään käyny. Näin toimii iloinen aupair-Maija... Ja tosiaan tunti pari sen jälkeen vanhempi pojista onnistui jättämään kädestä vähän nahkaa portin salvan väliin, ei siis edes mitenkään verinaarmua, vaan sellanen pieni vekki ihoon. Taas itku päälle, ja lohduttelemaan. Saakeli, kyllä minun nuoruudessani mentiin vaikka olis saakeli jalka ollu poikki... Hehe. Samana päivänä tallilla kävi kengitysseppä, ehkä noin kolmekymppinen äijä, joka nimenomaan oli ÄIJÄ. Ajoi jättikokoista maasturia, käveli kuin lännenelokuvissa, tupakka paloi, kirosanat lenteli, ja hevoset kengitetiin varmalla ammattitaidolla. Oli jotenkin huojentavaa kuulla jonkun kiroilevan niin vapautuneesti, kun sattuneesta syystä täällä ei ole hirveästi viitsinyt F-sanaa käyttää.
Surrealistinen kohtaaminen tapahtui myöhemmin sinä päivänä, kun olimme menossa läheisen ratsastuskoulun maneesiin harjoittamaan Johnnya. Ajoimme kaikessa rauhassa, kun yhtäkkiä jostain kivimuurin takaa tien sivusta eteemme leijuu aavemaisesti melkein tyhjä heliumpallo. Pallo sattui kuvaamaan iloista, ruskeaa karhua, joten mitäpä Maija ensimmäiseksi ajattelee? "Pedobear seal of approval". Hajoilin siinä itsekseni tämän ihmeellisen kohtaamisen jälkeen. Eilen sain sitten muuten minäkin kokeilla ensimmäistä kertaa ajamista "väärällä puolella". Sain harjoitella tässä pihatiellä, ja tuntuuhan se kyllä vielä vähän konstikkaalta. Vasuri kun ei ole tottunut tekemään juuri mitään ajon aikana, niin nyt pitäisi vaihteita sitten sillä renklata. Eikä peilitkään ole siellä missä pitäisi, prkl. Onneksi on aikaa harjoitella, ennen kuin koulut alkavat, ja tämä ei sentään mikään Dublin ole. Kaikki kyllä ajaa satasta teillä, jotka Suomessa luokiteltaisiin varmaan metsäautoteiksi... Ja pikkuisen häiritsee, ettei täällä ole pientareita missään. Pusikko alkaa heti siitä päällysteen reunasta. Onneksi sieltä ei pitäisi hypätä eteen mitään lammasta merkittävästi suurempaa...
Näihin tunnelmiin tällä kertaa,
terv. nimim. "8 kottikärryllistä paskaa päivässä"
Olen nyt siis päivänä muutamana ollut tallilla apuna. Edellisessä postauksessa kerroinkin siitä Johnny-hevosesta. Se menee huomenna myyntiin, toivottavasti joku saa siitä hyvän estehevosen itselleen. Johnny ei onneksi ole ihan lempihevoseni tallissa, vaikka kiva bolle onkin. Johnnylla on vähän murrosikä päällä, se olis koko ajan syömässä, ja esteharjoituksissa sillä on hirveästi omia ideoita, miten esteet pitäisi mennä. Sen lisäksi se haisee. Jonkun mielestä varmaan kaikki hevoset haisevat, mutta Johnny on tehnyt tästä taiteen. Se piereskelee ihan tajuttomasti, sotkee karsinansa ja ripottelee ruokiaan pitkin seiniä. Kunnon sikapossu hevoseksi.
Oma suosikkini on Johnnyn seinänaapuri Clyde, ehkä maailman kaunein hevonen. Melkein musta hevonen, jolla on pitkä harja ja päässä valkea piirto. Clydea on ilmeisesti hakattu edellisessä paikassaan, sillä se on kauhean arka. Ilkeä se ei missään nimessä ole, se aina kurkkii uteliaana karsinastaan, mutta jos joku kävelee nopeasti ohi, puhuu vähän kovemmalla äänellä tai tekee äkkinäisen liikkeen, Clyde perääntyy karsinan perälle. Eilen Orla ja minä harjattiin se, ja reppana jännitti hirveästi ihan tavallista riimun laittamista päähän, vaikka hyvin varovasti ja hellästi se tehtiin. Olen jutustellut Clydelle joka päivä, ja antanut sen vain rauhassa haistella hihaa. Ei kannata edes yrittää vielä silittää sen päätä, ettei reppana pelästy. Nyt se on jo vähän reipastunut, ja antaa jo miun tulla siihen karsinan luo ilman, että ensin hiipii nurkkaan piiloon. Clydea ei vielä kouluteta muuten, kuin vähän juoksutetaan liinassa. Siitä ei edes tiedetä tarkkaan, kuinka vanha se on, eli ei kannata aloittaa ratsukoulutusta, ennen kuin se saa vähän rohkeutta. Clyde on myös siitä ihanteellinen, että se kakkii aina samaan nurkkaan, ja pissaa samaan kohtaan. Eipä tarvitse turhaan pelmuttaa joka kohtaa karsinassa läpi, pohtien, että mikähän tästä sotkusta on paskaa ja mikä kohtuullisen puhdasta purua.
Muita heppoja ovat Ginger (koulutus kesken), Freddie (tallin suurenmoinen orhi, säkäkorkeus ehkä 130 cm), Mickey (harjattaessa kiltti, mutta jos menee ruokkimaan, vittupää yrittää purra) ja Archie (toinen sottapytty). Nämä ovat siis Patin vanhempien vanhalla tilalla, jossa niitä koulutetaan. Hommiini kuuluu lannanluonti, ruokinnassa avustaminen, vesiämpäreiden täyttö ja muut perushommat, mitä siellä nyt tulee vastaan. Koska perheen pojat ovat vielä lomalla, he pyörivät tallilla mukana, tosin useimmiten leikkien talossa. Niille pitää sitten puolilta päivin tehdä lounasta, eli voileipiä ja mehua, ja vähän katsoa perään, mitä ne tekevät. Onneksi pojat ovat ihan hyvätapaisia ja rauhallisia.
Pari päivää sitten tosin molemmat pojat onnistuivat jotenkin telomaan itseään, ja ensin piti lohdutella toista, parin tunnin päästä toista. Ensin se pienempi heitti nurin tallipihalla, ja sai vähän hiekkaa päähän ja farkkujen polveen. Eikös se parahtanut itkemään siinä, ja yritin parhaani mukaan puhallella pipiä ja rauhoitella penskaa, vaikka teki mieli sanoa, että vittuako siinä itket, ei sulle mitään käyny. Näin toimii iloinen aupair-Maija... Ja tosiaan tunti pari sen jälkeen vanhempi pojista onnistui jättämään kädestä vähän nahkaa portin salvan väliin, ei siis edes mitenkään verinaarmua, vaan sellanen pieni vekki ihoon. Taas itku päälle, ja lohduttelemaan. Saakeli, kyllä minun nuoruudessani mentiin vaikka olis saakeli jalka ollu poikki... Hehe. Samana päivänä tallilla kävi kengitysseppä, ehkä noin kolmekymppinen äijä, joka nimenomaan oli ÄIJÄ. Ajoi jättikokoista maasturia, käveli kuin lännenelokuvissa, tupakka paloi, kirosanat lenteli, ja hevoset kengitetiin varmalla ammattitaidolla. Oli jotenkin huojentavaa kuulla jonkun kiroilevan niin vapautuneesti, kun sattuneesta syystä täällä ei ole hirveästi viitsinyt F-sanaa käyttää.
Surrealistinen kohtaaminen tapahtui myöhemmin sinä päivänä, kun olimme menossa läheisen ratsastuskoulun maneesiin harjoittamaan Johnnya. Ajoimme kaikessa rauhassa, kun yhtäkkiä jostain kivimuurin takaa tien sivusta eteemme leijuu aavemaisesti melkein tyhjä heliumpallo. Pallo sattui kuvaamaan iloista, ruskeaa karhua, joten mitäpä Maija ensimmäiseksi ajattelee? "Pedobear seal of approval". Hajoilin siinä itsekseni tämän ihmeellisen kohtaamisen jälkeen. Eilen sain sitten muuten minäkin kokeilla ensimmäistä kertaa ajamista "väärällä puolella". Sain harjoitella tässä pihatiellä, ja tuntuuhan se kyllä vielä vähän konstikkaalta. Vasuri kun ei ole tottunut tekemään juuri mitään ajon aikana, niin nyt pitäisi vaihteita sitten sillä renklata. Eikä peilitkään ole siellä missä pitäisi, prkl. Onneksi on aikaa harjoitella, ennen kuin koulut alkavat, ja tämä ei sentään mikään Dublin ole. Kaikki kyllä ajaa satasta teillä, jotka Suomessa luokiteltaisiin varmaan metsäautoteiksi... Ja pikkuisen häiritsee, ettei täällä ole pientareita missään. Pusikko alkaa heti siitä päällysteen reunasta. Onneksi sieltä ei pitäisi hypätä eteen mitään lammasta merkittävästi suurempaa...
Näihin tunnelmiin tällä kertaa,
terv. nimim. "8 kottikärryllistä paskaa päivässä"
Tiällä tuas!
Kolme viikkoa Suomessa suhahti ohi kuin viimeinen linja-auto, ja löydän itseni taas kerran Irlannista. Asun nyt x määrän aikaa Orla ja Pat Hurleyn luona, Kilshanny-nimisessä pikkukylässä, County Claressa. Ihan ensiksi sallinette tuuletuksen: JEEEEEEE, MIE TEIN SEN!!!! TULIN IHAN YKSIN IRLANTIIN JA PÄÄSIN OMIN NEUVOIN ENNISIIN, JOSTA ORLA MIUT HAKI!!! Jollekulle muulle tuo olisi varmaan ihan turkasen yhdentekevä ja simppeli juttu, mutta armas sukuni (eli äiti ja mummo) ovat saanet iskostettua päähäni kaikki maailman kauhuskenaariot mitä voikaan matkalla tapahtua, niin onnistumisen riemu on aivan uudella tasolla. Ja vielä tuli äidiltä tekstari, että "kyllä varmaan sopeudut, kunhan vähän aikaa kuluu, eikä kaikki ole niin outoa". Muuten kiva, mutta missään vaiheessa en ole sanonut, että täällä olisi outoa, tai että olisin tuntenut valtavia vieraantumisen tunteita. Mieleeni hiipii ajatus, että voisikohan tässä jollain toisella olla edessään hieman sopeutumista ja outoja hetkiä..? Just a guess, really.
Olen siis aupairina tälle perheelle varmaan tuonne kevääseen saakka. Hommiini sisältyy lasten- ja hevostenhoitoa, joista ensimmäistä olen jo päässyt kokeilemaan. Ne, jotka minut paremmin tuntevat, tietävät varmasti epämukavan oloni lasten lähellä. No, eilen 5-vuotias poika tulee kirja kädessään eteen, ja sanoo: "Would you read this to me? Can I sit on your knee?" Tragikoominen huipentuma tälle on, että lukiessa kuulin koko ajan Kentsun äänen korjaavan intonaatiota ja lausuntaa. "No no no, Maija, that's absolutely wrong!"
Hevosista en vielä ole nähnyt kunnolla kuin muutaman. Selvisi muuten sekin, että niitä kauraooppeleita onkin täällä 19 sen puhutun 5-7 sijaan... Noh, onneksi suurin osa on kesälaitumella vielä hyvän aikaa, eli karsinoita ei ole siivottavana kuin juuri tuo 5. Hevoset ovat sijoittuneet vähän hajanaisesti täällä. Perheen talon naapurina on Orlan vanhempien talo, jonka tallissa on muutama hevonen/poni. Sitten osa on Patin vanhempien vanhalla talolla, ehkä 15 km päässä täältä. Missä loput ovat, en ole ihan hiffannut. Tosin talon ympärillä on valtavasti peltoa, joten suuri osa voi olla ihan tässä tonteilla, mutta vain näkymättömissä. Melkoisen nummimaiseman keskellä tässä ollaan. Monet hevosista ovat kantavia tammoja, tai sitten juuri varsoneita, eli niitä ei käytetä ratsastukseen tai ajoon. Tässä naapuritallissa jutustelin suloisten ponien, Copperin ja Twinklen kanssa, ja Pat kävi kouluttamassa maneesilla Johnny-nimistä vuorenkorkuista harmaata hevosta. Pat kouluttaa joko itsekasvatetuista varsoista ratsuja, tai sitten ostaa 3-4 vuotiaita hevosia, kouluttaa niitä, ja sitten ne myydään. Johnnykin menee kuulemma ensi viikolla myyntiin. Kaikkia ei tietysti myydä, aina muutama hevonen pysyy joko siitostammana tai muuten vaan perheen hevosena.
Talo itsessään on varsin uusi ja siisti. Pojat, eli Seamus 7 v. ja Eoin 5 v. eivät onneksi ole sottaisaa lajia. Miulla on oma huone, joka on ihana. Telkkarikin löytyy huoneesta, ja on kaappitilaa. Kirjahyllyssä on akateemista kirjallisuutta, eli mm. Nora Robertsia, ja toinhan mie mukanani varsin homoeroottisen fantasiatrilogian, jonka Jani minulle ystävällisesti lahjoitti. No okei, ei se ehkä niin homoeroottinen ole, mutta sairas mieli lukee asiat haluamallaan tavalla. Ja on siinä kyllä vibojakin havaittavissa... No, se riittäköön kirjallisuuskatsauksesta, takaisin asumiseen. Koko ajan tuulee ihan älyttömästi, sillä missään ei ole pusikkoa ihmeempää puustoa. Muuten kyllä paikka on kuin irlantilaisuuden oppikirjasta: heleän vihreitä nummia, kiviaitoja siellä täällä, hevosia, ja horisontissa siintää Atlantti. Se oikeasti näkyy miun huoneen ikkunasta, jos ei ole sateista, eli aika harvoin. Mut silti! Tuossa vieressä on vielä joku muinainen mäennyppylä, jossa kuulemma keijut tanssii öisin... Melekosta, kuten Jenna sanoisi.
Puhumisen kanssa on sit vähän niin ja näin, tuntuu kyllä, että en oo ikinä englantia opiskellukkaan. Orla puhuu ihan kohtuullisen selkeää englantia, mutta Patilla on ihan älyttömän vahva murre. Samoin poikien puheesta on välillä vaikea saada selvää, kun ne ei itsekään äännä sanoja ihan oikein, ja puhuu silleen lapsekkaasti lätystämällä, ja välillä vain nopeasti. Toivottavasti parissa viikossa aivot kehittyisivät edes hieman. Lisäksi sanasto on ruostunut paljon, siis ihan arkipäivän sanasto. Ja hevossanastosta nyt en paljon tiennytkään ennen tänne tuloa. Opin nyt ainakin sanan "cop", joka tässä yhteydessä tarkoittaa hevosesteiden kannatuspalikkaa. Siis sitä, minkä päälle puomi asetetaan.
Nyt tekee jo vähän mieli mennä nukkumaan, kun kello on täälläkin kohta yksi. Kirjoittelen sitten taas lisää, kunhan nämä rutiinit alkavat kunnolla pyöriä, ja tiedän enemmän hevoshommista. Pärjäilkää siellä Suomessa, teitä varmasti tulee kyllä ikävä, vaikka miten olisi poneja laitumet täynnä. :)
Kolme viikkoa Suomessa suhahti ohi kuin viimeinen linja-auto, ja löydän itseni taas kerran Irlannista. Asun nyt x määrän aikaa Orla ja Pat Hurleyn luona, Kilshanny-nimisessä pikkukylässä, County Claressa. Ihan ensiksi sallinette tuuletuksen: JEEEEEEE, MIE TEIN SEN!!!! TULIN IHAN YKSIN IRLANTIIN JA PÄÄSIN OMIN NEUVOIN ENNISIIN, JOSTA ORLA MIUT HAKI!!! Jollekulle muulle tuo olisi varmaan ihan turkasen yhdentekevä ja simppeli juttu, mutta armas sukuni (eli äiti ja mummo) ovat saanet iskostettua päähäni kaikki maailman kauhuskenaariot mitä voikaan matkalla tapahtua, niin onnistumisen riemu on aivan uudella tasolla. Ja vielä tuli äidiltä tekstari, että "kyllä varmaan sopeudut, kunhan vähän aikaa kuluu, eikä kaikki ole niin outoa". Muuten kiva, mutta missään vaiheessa en ole sanonut, että täällä olisi outoa, tai että olisin tuntenut valtavia vieraantumisen tunteita. Mieleeni hiipii ajatus, että voisikohan tässä jollain toisella olla edessään hieman sopeutumista ja outoja hetkiä..? Just a guess, really.
Olen siis aupairina tälle perheelle varmaan tuonne kevääseen saakka. Hommiini sisältyy lasten- ja hevostenhoitoa, joista ensimmäistä olen jo päässyt kokeilemaan. Ne, jotka minut paremmin tuntevat, tietävät varmasti epämukavan oloni lasten lähellä. No, eilen 5-vuotias poika tulee kirja kädessään eteen, ja sanoo: "Would you read this to me? Can I sit on your knee?" Tragikoominen huipentuma tälle on, että lukiessa kuulin koko ajan Kentsun äänen korjaavan intonaatiota ja lausuntaa. "No no no, Maija, that's absolutely wrong!"
Hevosista en vielä ole nähnyt kunnolla kuin muutaman. Selvisi muuten sekin, että niitä kauraooppeleita onkin täällä 19 sen puhutun 5-7 sijaan... Noh, onneksi suurin osa on kesälaitumella vielä hyvän aikaa, eli karsinoita ei ole siivottavana kuin juuri tuo 5. Hevoset ovat sijoittuneet vähän hajanaisesti täällä. Perheen talon naapurina on Orlan vanhempien talo, jonka tallissa on muutama hevonen/poni. Sitten osa on Patin vanhempien vanhalla talolla, ehkä 15 km päässä täältä. Missä loput ovat, en ole ihan hiffannut. Tosin talon ympärillä on valtavasti peltoa, joten suuri osa voi olla ihan tässä tonteilla, mutta vain näkymättömissä. Melkoisen nummimaiseman keskellä tässä ollaan. Monet hevosista ovat kantavia tammoja, tai sitten juuri varsoneita, eli niitä ei käytetä ratsastukseen tai ajoon. Tässä naapuritallissa jutustelin suloisten ponien, Copperin ja Twinklen kanssa, ja Pat kävi kouluttamassa maneesilla Johnny-nimistä vuorenkorkuista harmaata hevosta. Pat kouluttaa joko itsekasvatetuista varsoista ratsuja, tai sitten ostaa 3-4 vuotiaita hevosia, kouluttaa niitä, ja sitten ne myydään. Johnnykin menee kuulemma ensi viikolla myyntiin. Kaikkia ei tietysti myydä, aina muutama hevonen pysyy joko siitostammana tai muuten vaan perheen hevosena.
Talo itsessään on varsin uusi ja siisti. Pojat, eli Seamus 7 v. ja Eoin 5 v. eivät onneksi ole sottaisaa lajia. Miulla on oma huone, joka on ihana. Telkkarikin löytyy huoneesta, ja on kaappitilaa. Kirjahyllyssä on akateemista kirjallisuutta, eli mm. Nora Robertsia, ja toinhan mie mukanani varsin homoeroottisen fantasiatrilogian, jonka Jani minulle ystävällisesti lahjoitti. No okei, ei se ehkä niin homoeroottinen ole, mutta sairas mieli lukee asiat haluamallaan tavalla. Ja on siinä kyllä vibojakin havaittavissa... No, se riittäköön kirjallisuuskatsauksesta, takaisin asumiseen. Koko ajan tuulee ihan älyttömästi, sillä missään ei ole pusikkoa ihmeempää puustoa. Muuten kyllä paikka on kuin irlantilaisuuden oppikirjasta: heleän vihreitä nummia, kiviaitoja siellä täällä, hevosia, ja horisontissa siintää Atlantti. Se oikeasti näkyy miun huoneen ikkunasta, jos ei ole sateista, eli aika harvoin. Mut silti! Tuossa vieressä on vielä joku muinainen mäennyppylä, jossa kuulemma keijut tanssii öisin... Melekosta, kuten Jenna sanoisi.
Puhumisen kanssa on sit vähän niin ja näin, tuntuu kyllä, että en oo ikinä englantia opiskellukkaan. Orla puhuu ihan kohtuullisen selkeää englantia, mutta Patilla on ihan älyttömän vahva murre. Samoin poikien puheesta on välillä vaikea saada selvää, kun ne ei itsekään äännä sanoja ihan oikein, ja puhuu silleen lapsekkaasti lätystämällä, ja välillä vain nopeasti. Toivottavasti parissa viikossa aivot kehittyisivät edes hieman. Lisäksi sanasto on ruostunut paljon, siis ihan arkipäivän sanasto. Ja hevossanastosta nyt en paljon tiennytkään ennen tänne tuloa. Opin nyt ainakin sanan "cop", joka tässä yhteydessä tarkoittaa hevosesteiden kannatuspalikkaa. Siis sitä, minkä päälle puomi asetetaan.
Nyt tekee jo vähän mieli mennä nukkumaan, kun kello on täälläkin kohta yksi. Kirjoittelen sitten taas lisää, kunhan nämä rutiinit alkavat kunnolla pyöriä, ja tiedän enemmän hevoshommista. Pärjäilkää siellä Suomessa, teitä varmasti tulee kyllä ikävä, vaikka miten olisi poneja laitumet täynnä. :)
Koska vahingonilo on paras ilo, kerron tässä vielä pari tarinaa reissulta, ihan teidän riemuksenne. Saatatte myös tuntea olonne astetta älykkäämmiksi.
Ring of Kerryllä tapahtunutta: Bussi pysähtyi siis aina sopivin väliajoin, jotta pääsi kuvaamaan ja jaloittelemaan, ja puolen päivän jälkeen pysähdyttiin lounaalle pieneen ravintolaan/kuppilaan. Siellä tiskin takana hääräsikin jätkä, joka ei näyttänyt ihan sopivan ympäristöön: varsin mukavan näköinen pitkätukka, jolla oli lävistyksiä ja bändipaita päällä. Ilmeisesti tämä kaunis näky hämmensi tajuntaani. Tilasin kahvin ja voileivän, ja etsin sitten sokeria. Kohta silmäni osuivatkin "brown sugar" pussukoihin (täällä sokeri on aina niissä annospusseissa) ja menin pöytään nauttimaan lounasta. Avasin sokerin, ja aloin kaataa sitä, mutta mitään ei tullut pussista ulos. No, ehkäpä se oli vähän kokkareista, tuumin, ja ravistelin ja puristelin lisää. Yhtäkkiä sormelleni turskahti jotain ruskeaa, nestemäistä ainetta pussista. Mitä helv...? Maistoin, ja suolaista oli! Sitten vasta älysin tarkemmin vilkaista pussia. Siinä luki helvetin isoilla kirjaimilla brown sauce, eli Hellmannin ruskeaa kastiketta siinä olin onnellisena tunkemassa kahviini! Luojan lykky, että yhtään ei mennyt kahviin.
Kun palailimme kierrokselta, päätin vielä nauttia välipalana mukaan ottamani Moro-suklaapatukan. Jonkin Janin vittuilun jälkeen siinä uhosin, että "Kyllä minä nyt suklaapatukan osaan syödä!" Kolme minuuttia myöhemmin, kun otin oikein ison haukun, ahmin samalla myös kunnon palan käärefoliota suuhuni. Sain hepulikohtauksen, kikatin kontrolloimattomasti tilanteen ironialle, ja yritin samalla kaivaa sitä muovia pois suusta, tahmean kinuski-suklaa-mössön seasta. Jani taisi luulla, että olen tukehtumassa, tai jotain. Onneksi olimme sivukadulla. Muutenkin Moro-patukat ovat meinanneet koitua kohtalokseni. Jostain syystä ne aiheuttavat aina kikatuskohtauksen, ehkä olen allerginen jollekin ainesosalle. Myöhemmin Killarneyssa nimittäin, Moron jälkeen lähdin käymään vessassa, ja taas sai hävetä itseään. Selvennetään nyt ensin, että vaikka olenkin suuri pieruhuumorin ystävä, niin matkalla, paljon yleisiä vessoja kiertäneenä myös vastustuskyky pöräyksiä vastaan kasvaa. Jokainen pieru ei siis jaksa enää naurattaa. Kävi kuitenkin niin, että viereisiin koppeihin tulivat amerikkalaiset kaverukset. Melkoisen turinan jälkeen kaverit alkoivat jutella:
Dude 1: "Pete, is that you in there?"
Dude 2 (eli varmaan Pete): "No, I'm the fucking ghost of the lavatory"
Dude 1: "Man, I'm poopin' like there's no tomorrow"
Dude 2: "Yeah, damn there's a lot of shit"
Tätä diskurssia säesti hieman tuskaisen kuuloinen turina (ilmeisesti pojilla lievää turistiripulia) ja en enää pystynyt pidättämään nauruani. Teillekin, rakkaat lukijani, on varmasti joskus käynyt niin, että tahatonta naurua on yrittänyt naamioida yskänpuuskaksi. Sitä minäkin yritin, mutta epäonnistuin surkeasti. Nauroin vinkunaurua, sellaista "hiiih-hiiiiiiiiih-hiiiiiiiih-hiiiiiiih"
Oijoi, hienoja, hienoja muistoja.... Matkailu avartaa!
Ring of Kerryllä tapahtunutta: Bussi pysähtyi siis aina sopivin väliajoin, jotta pääsi kuvaamaan ja jaloittelemaan, ja puolen päivän jälkeen pysähdyttiin lounaalle pieneen ravintolaan/kuppilaan. Siellä tiskin takana hääräsikin jätkä, joka ei näyttänyt ihan sopivan ympäristöön: varsin mukavan näköinen pitkätukka, jolla oli lävistyksiä ja bändipaita päällä. Ilmeisesti tämä kaunis näky hämmensi tajuntaani. Tilasin kahvin ja voileivän, ja etsin sitten sokeria. Kohta silmäni osuivatkin "brown sugar" pussukoihin (täällä sokeri on aina niissä annospusseissa) ja menin pöytään nauttimaan lounasta. Avasin sokerin, ja aloin kaataa sitä, mutta mitään ei tullut pussista ulos. No, ehkäpä se oli vähän kokkareista, tuumin, ja ravistelin ja puristelin lisää. Yhtäkkiä sormelleni turskahti jotain ruskeaa, nestemäistä ainetta pussista. Mitä helv...? Maistoin, ja suolaista oli! Sitten vasta älysin tarkemmin vilkaista pussia. Siinä luki helvetin isoilla kirjaimilla brown sauce, eli Hellmannin ruskeaa kastiketta siinä olin onnellisena tunkemassa kahviini! Luojan lykky, että yhtään ei mennyt kahviin.
Kun palailimme kierrokselta, päätin vielä nauttia välipalana mukaan ottamani Moro-suklaapatukan. Jonkin Janin vittuilun jälkeen siinä uhosin, että "Kyllä minä nyt suklaapatukan osaan syödä!" Kolme minuuttia myöhemmin, kun otin oikein ison haukun, ahmin samalla myös kunnon palan käärefoliota suuhuni. Sain hepulikohtauksen, kikatin kontrolloimattomasti tilanteen ironialle, ja yritin samalla kaivaa sitä muovia pois suusta, tahmean kinuski-suklaa-mössön seasta. Jani taisi luulla, että olen tukehtumassa, tai jotain. Onneksi olimme sivukadulla. Muutenkin Moro-patukat ovat meinanneet koitua kohtalokseni. Jostain syystä ne aiheuttavat aina kikatuskohtauksen, ehkä olen allerginen jollekin ainesosalle. Myöhemmin Killarneyssa nimittäin, Moron jälkeen lähdin käymään vessassa, ja taas sai hävetä itseään. Selvennetään nyt ensin, että vaikka olenkin suuri pieruhuumorin ystävä, niin matkalla, paljon yleisiä vessoja kiertäneenä myös vastustuskyky pöräyksiä vastaan kasvaa. Jokainen pieru ei siis jaksa enää naurattaa. Kävi kuitenkin niin, että viereisiin koppeihin tulivat amerikkalaiset kaverukset. Melkoisen turinan jälkeen kaverit alkoivat jutella:
Dude 1: "Pete, is that you in there?"
Dude 2 (eli varmaan Pete): "No, I'm the fucking ghost of the lavatory"
Dude 1: "Man, I'm poopin' like there's no tomorrow"
Dude 2: "Yeah, damn there's a lot of shit"
Tätä diskurssia säesti hieman tuskaisen kuuloinen turina (ilmeisesti pojilla lievää turistiripulia) ja en enää pystynyt pidättämään nauruani. Teillekin, rakkaat lukijani, on varmasti joskus käynyt niin, että tahatonta naurua on yrittänyt naamioida yskänpuuskaksi. Sitä minäkin yritin, mutta epäonnistuin surkeasti. Nauroin vinkunaurua, sellaista "hiiih-hiiiiiiiiih-hiiiiiiiih-hiiiiiiih"
Oijoi, hienoja, hienoja muistoja.... Matkailu avartaa!
Tätä kirjoittaessa olen jo Suomen kamaralla, mutta kävelläänpä hetki muistojen tietä takaisin Galwayhin. Viimeisten päivien kunniaksi ruuanlaitto sai jäädä, ja käytiin oikein ulkona syömässä. Kaupunkiin matkustaville suosittelen ehdottomasti Mustard. nimistä "gourmet burger and pizza place"a, jossa söin elämäni parhaimman pizzan. Hintakaan ei ollut laatuun nähden ihan hirveä: taisin maksaa hieman alle kympin pizzasta, joka tosiaan oli erinomainen. Vuohenjuustoa, aurinkokuivattuja tomaatteja, kinkkua... Kyytipoikana vielä ihan oikeaa inkivääriolutta, niin avot. Jälkiruoka syötiin Goyassa, jossa otin sitruuna-marenki-tortun. Ei yhtään paskempi sekään, tosin kahvin juonti kesti ikuisuuden. Yleisesti ottaen kahvi tietysti on kuumaa, mutta irkkukahvi tuntuu olevan vähintään 150 asteista, mikä vesipohjaiselle tuotteelle on kiintoisa ominaisuus. Sitten vielä mukaan tuli kuumaa maitoa, joten en edes voinut sillä leikata kuumuutta. Eipä ainakaan viluttanut.
Hostelli oli mukava ja siisti, tosin keskiviikkoiltana huomasi sen, että pääkadun varrella ollaan. Yhdeksältä alkoi rytmikäs sambamusiikki kilkattaa läheisestä baarista, jatkuen aina yli puolenyön. Alkoi ne tahdit jo pikkuhiljaa kyrsiä, vaikka miulla oli korvatulpat. Joskus kolmen aikaan yöllä havahduin siihen, että hiljaista on. Nappasin tulpat pois, mutta tuntia myöhemmin alkoi lehtipuhallinta muistuttava kadunlakaisukone toimittaa yksinäistä työtään. Kuulosti ihan siltä, kuin se olisi ahminut henkensä pitimiksi tuoppeja, sillä aina välillä sen huminan lisäksi kuului äänekäs lasin räsähdys. Galwayssa oli meneillään jotkut taide-ja kulttuuriviikot, joten porukkaa oli liikkeellä paljon. Talvisaikaan olisi varmaan hiljaisempaa.
Ostinpa sitten sen claddagh-sormuksenkin itselleni. Muahahahaaa, mentiin Janin kanssa sormusostoksille kuin kihlapari ikään, mutta tiskillä ilmoitin toiveikkaan näköiselle myyjälle, että ostaisin hopeisen claddaghin itselleni, kiitos. Myyjä sitten esitteli tuotteita, ja kertoi, kuinka sormuksen asennosta tietää kantajan siviilisäädyn. Jos siis se sydämen kärki osoittaa kohti sormenpäätä, on kantajan sydän vielä vapaa/etsii kumppania, jos taas sydän osoittaa itseen päin, tarkoittaa se kantajan olevan varattu. Seurasi pienimuotoinen, hiljainen battle,: kun se myyjä sovitti miulle niitä sormuksia, niin se laittoi aina sen "varattuun" asentoon, ja kun mie taas itse välillä mallailin sormuksia, laitoin ne "vapaalle". Luuli varmaan, että Janden kanssa ollaan pariskunta, joskin riitainen sellainen. Sitten Jani hankki vielä Annikalle tämän tilaaman sormuksen. Ja myöhemmin tempaisi samaan puotiin, ja osti vielä kaksi sormusta lisää, kun niitä halukkaita tilaajia ilmeistyi lisää. Siinä varmaan myyjä mietti, että melkoinen pelimies kyseessä... Torstaiaamuna lähdettiin taas kohti Dublinia, viimeistä kertaa sillä reissulla. Ihan sutjakkaasti ei sekään aamu mennyt, sillä juuri kun olin suihkussa ja saippuoinut, vedentulo lakkasi. Maanittelin ja kiroilin, ja lopulta vettä alkoikin taas tiristä suuttimesta. Ilmeisesti niin moni oli yhtä aikaa suihkussa (eri suihkuissa, toki), että vedenpaine ei oikein riittänyt. Ja kun olin pukemassa päälleni, onnistuin pyyhettä ottaessani jotenkin kiskaisemaan puhtaat alkkarini suoraan vessanpönttöön. Pyyhe ja vaihtovaatteet olivat siis pytyn takana olevalla ikkunalaudalla, ja evoilin sitten taas vaihteeksi...
Laitoin vielä yhden paketin kotiin, että varmasti jäisi tilaa matkamuistoille ja tuliaisille. Lentokentällä tosin isompi laukku näytti olevan 15,8 kg, mutta eipä siitä mitään sanottu. Ja näköjään onnistuin vahingossa kuljettamaan nestettä matkustamoon, yskänlääkettä vieläpä. En edes muistanut, että laitoin putelin siihen laukkuun, eikä kukaan turvatarkastuksessa kiinnittänyt asiaan huomiota. Edellisen vuorokauden aikana tulikin liikuttua jos jonkilaisella kulkuneuvolla. Aamulla taksilla, sitten lentokoneeseen, Pirkkalasta bussilla T:reen keskustaan, sitten junalla perille. Vähän alkoi väsy painaa. Lentoa edeltävänä yönä nukuin mahtavat 4 tuntia, ja olin sädehtivä. Kuitenkin kotiin palattua meni vielä joku varatankki päälle tai jotain, sillä uni ei meinannut tulla millään, ja teki mieli järjestellä miljoona asiaa heti samana yönä.
Tänään olen yrittänyt chillailla ja nauttia helteestä. Olen lähinnä kuunnellut uusia levyjä ja lueskellut kirjoja. Toisaalta hyvä olla kotona, omassa sängyssä, toisaalta on tunne, että Irlanti jäi kesken. Jennakin tulee kyllä kolmen viikon päästä pois. Outoa, outoa. Väsyttääkin kyllä nyt. Oli ihanaa käydä mökillä saunomassa ja heittämässä talviturkki. Huomenna mopoilemaan, rok rok.
Hostelli oli mukava ja siisti, tosin keskiviikkoiltana huomasi sen, että pääkadun varrella ollaan. Yhdeksältä alkoi rytmikäs sambamusiikki kilkattaa läheisestä baarista, jatkuen aina yli puolenyön. Alkoi ne tahdit jo pikkuhiljaa kyrsiä, vaikka miulla oli korvatulpat. Joskus kolmen aikaan yöllä havahduin siihen, että hiljaista on. Nappasin tulpat pois, mutta tuntia myöhemmin alkoi lehtipuhallinta muistuttava kadunlakaisukone toimittaa yksinäistä työtään. Kuulosti ihan siltä, kuin se olisi ahminut henkensä pitimiksi tuoppeja, sillä aina välillä sen huminan lisäksi kuului äänekäs lasin räsähdys. Galwayssa oli meneillään jotkut taide-ja kulttuuriviikot, joten porukkaa oli liikkeellä paljon. Talvisaikaan olisi varmaan hiljaisempaa.
Ostinpa sitten sen claddagh-sormuksenkin itselleni. Muahahahaaa, mentiin Janin kanssa sormusostoksille kuin kihlapari ikään, mutta tiskillä ilmoitin toiveikkaan näköiselle myyjälle, että ostaisin hopeisen claddaghin itselleni, kiitos. Myyjä sitten esitteli tuotteita, ja kertoi, kuinka sormuksen asennosta tietää kantajan siviilisäädyn. Jos siis se sydämen kärki osoittaa kohti sormenpäätä, on kantajan sydän vielä vapaa/etsii kumppania, jos taas sydän osoittaa itseen päin, tarkoittaa se kantajan olevan varattu. Seurasi pienimuotoinen, hiljainen battle,: kun se myyjä sovitti miulle niitä sormuksia, niin se laittoi aina sen "varattuun" asentoon, ja kun mie taas itse välillä mallailin sormuksia, laitoin ne "vapaalle". Luuli varmaan, että Janden kanssa ollaan pariskunta, joskin riitainen sellainen. Sitten Jani hankki vielä Annikalle tämän tilaaman sormuksen. Ja myöhemmin tempaisi samaan puotiin, ja osti vielä kaksi sormusta lisää, kun niitä halukkaita tilaajia ilmeistyi lisää. Siinä varmaan myyjä mietti, että melkoinen pelimies kyseessä... Torstaiaamuna lähdettiin taas kohti Dublinia, viimeistä kertaa sillä reissulla. Ihan sutjakkaasti ei sekään aamu mennyt, sillä juuri kun olin suihkussa ja saippuoinut, vedentulo lakkasi. Maanittelin ja kiroilin, ja lopulta vettä alkoikin taas tiristä suuttimesta. Ilmeisesti niin moni oli yhtä aikaa suihkussa (eri suihkuissa, toki), että vedenpaine ei oikein riittänyt. Ja kun olin pukemassa päälleni, onnistuin pyyhettä ottaessani jotenkin kiskaisemaan puhtaat alkkarini suoraan vessanpönttöön. Pyyhe ja vaihtovaatteet olivat siis pytyn takana olevalla ikkunalaudalla, ja evoilin sitten taas vaihteeksi...
Laitoin vielä yhden paketin kotiin, että varmasti jäisi tilaa matkamuistoille ja tuliaisille. Lentokentällä tosin isompi laukku näytti olevan 15,8 kg, mutta eipä siitä mitään sanottu. Ja näköjään onnistuin vahingossa kuljettamaan nestettä matkustamoon, yskänlääkettä vieläpä. En edes muistanut, että laitoin putelin siihen laukkuun, eikä kukaan turvatarkastuksessa kiinnittänyt asiaan huomiota. Edellisen vuorokauden aikana tulikin liikuttua jos jonkilaisella kulkuneuvolla. Aamulla taksilla, sitten lentokoneeseen, Pirkkalasta bussilla T:reen keskustaan, sitten junalla perille. Vähän alkoi väsy painaa. Lentoa edeltävänä yönä nukuin mahtavat 4 tuntia, ja olin sädehtivä. Kuitenkin kotiin palattua meni vielä joku varatankki päälle tai jotain, sillä uni ei meinannut tulla millään, ja teki mieli järjestellä miljoona asiaa heti samana yönä.
Tänään olen yrittänyt chillailla ja nauttia helteestä. Olen lähinnä kuunnellut uusia levyjä ja lueskellut kirjoja. Toisaalta hyvä olla kotona, omassa sängyssä, toisaalta on tunne, että Irlanti jäi kesken. Jennakin tulee kyllä kolmen viikon päästä pois. Outoa, outoa. Väsyttääkin kyllä nyt. Oli ihanaa käydä mökillä saunomassa ja heittämässä talviturkki. Huomenna mopoilemaan, rok rok.
Nyt sitten datailebn Galwayssa, nettikahvilassa, jossa on kuuma! Olen kylla ikavasti sairastellut viime paivat, valilla pukkaa hikea pintaan, valilla taas paleltaa. Nyt taas hikoiluttaa... Ja yskiminen on tylsaa. Kavin ostamassa Bootsilta jotain yskanlaaketta, toivottavasti tepsii.
Eilen kaytiin Janin kanssa katsomassa Roisin Dubh-baarissa katsomassa stand-up koomikkoa. Illan teemana oli kuolemanrangaistus Yhdysvalloissa, joka ei ehka ensikuulemalta ole se hauskin jutunjuuri, mutta kaveri oli kylla taitava ja hauska. Pari amerikkalaistyttoa yleisossa eivat nayttaneet kovin iloisilta, mutta mitas tulivat sinne. Tuo kyseinen Roisin Dubh on kai jonkinlaisessa kulttimaineessa Galwayssa ja koko Irlannissa, siella monet kuuluisat ovat vetaneet ensimmaisia keikkojaan. Hostellimme, Barnacle Quay itse asiassa tarjosi nuo liput stand-uppiin, joten reissu maksoi meille pelkastaan juomat. Suosittelen muutenkin hostellia: siisti, kaikissa huoneissa oma kylpyhuone, todella keskeisella paikalla ja tarjoaa tosiaan noita etukuponkeja check-inin yhteydessa. Tai ainakin nyt tarjosi. Saatiin myos juomaetu yhteen ravintolaan, jossa kaytiin murkinalla. Mie vetaisin oikein kunnon Beef and Guinness Stew'n, ja hyvaa oli. On menny vahan liikaa valmiskeittolinjalla viime paivien ruokailu. Muutenkin Galway vaikutta oikein viihtyisalta, ei niin kaupalliselta kuin esim. Killarney tai niin kiireiselta kuin Dublin tai Cork. Meri on lahella, ei tosin ihan valittoman nakoyhteyden paassa, ja kaupungin lapi virtaa yllattavan kirkasvetinen joki. Katsokaa Janin blogista kuvia...
Ajatuksissa olisi viela ostaa vahan tuliaisia ja itselle ehka Claddagh-sormus. Aloitin lukemaan myos Dragonlance-sarjaa, ja nyt pitaisi kaksi seuraavaa osaa hankkia. En muista, kirjoitinko aiempaan Cork-postaukseeni, etta ostin taalta myos ensimmaisen oman d20-nopan! Taytyy varoa, ettei Jani paase siihen kasiksi, ja paase siten saastuttamaan ja pilaamaan sen karmaa...
Tyotilanteesta sen verran, etta vaikka tana perjantaina matkustankin taas Suomeen, voipi paluu olla vain muutamien viikkojen paasta. Hevoshommat nimittain ovat ottaneet vahan tuulta alleen, ja toivottavasti kaikki sujuisi nyt hyvin. Minullahan on maailman paras tuuri matkassa ja silleen... Tanaankin aamulla olin juuri ottanut kupin ihan tolkuttoman kuumaa kahvia, ja olin siirtymassa poytaan, niin eikos joku ranskalaisseta tonaise minua, silla seurauksella etta ne kahvit on miun sormilla. Olen koko reissun aikana saanut juotua ehka kaksi (2) juomaa ilman, etta itse laikytan, tai etta joku toinen tonii minua. Oho, nyt onkin jo tunti taynna nettiaikaa tassa koneella, pitanee lopetella. Kerron taas hassuja tapauksia, jahka kerkean...
Eilen kaytiin Janin kanssa katsomassa Roisin Dubh-baarissa katsomassa stand-up koomikkoa. Illan teemana oli kuolemanrangaistus Yhdysvalloissa, joka ei ehka ensikuulemalta ole se hauskin jutunjuuri, mutta kaveri oli kylla taitava ja hauska. Pari amerikkalaistyttoa yleisossa eivat nayttaneet kovin iloisilta, mutta mitas tulivat sinne. Tuo kyseinen Roisin Dubh on kai jonkinlaisessa kulttimaineessa Galwayssa ja koko Irlannissa, siella monet kuuluisat ovat vetaneet ensimmaisia keikkojaan. Hostellimme, Barnacle Quay itse asiassa tarjosi nuo liput stand-uppiin, joten reissu maksoi meille pelkastaan juomat. Suosittelen muutenkin hostellia: siisti, kaikissa huoneissa oma kylpyhuone, todella keskeisella paikalla ja tarjoaa tosiaan noita etukuponkeja check-inin yhteydessa. Tai ainakin nyt tarjosi. Saatiin myos juomaetu yhteen ravintolaan, jossa kaytiin murkinalla. Mie vetaisin oikein kunnon Beef and Guinness Stew'n, ja hyvaa oli. On menny vahan liikaa valmiskeittolinjalla viime paivien ruokailu. Muutenkin Galway vaikutta oikein viihtyisalta, ei niin kaupalliselta kuin esim. Killarney tai niin kiireiselta kuin Dublin tai Cork. Meri on lahella, ei tosin ihan valittoman nakoyhteyden paassa, ja kaupungin lapi virtaa yllattavan kirkasvetinen joki. Katsokaa Janin blogista kuvia...
Ajatuksissa olisi viela ostaa vahan tuliaisia ja itselle ehka Claddagh-sormus. Aloitin lukemaan myos Dragonlance-sarjaa, ja nyt pitaisi kaksi seuraavaa osaa hankkia. En muista, kirjoitinko aiempaan Cork-postaukseeni, etta ostin taalta myos ensimmaisen oman d20-nopan! Taytyy varoa, ettei Jani paase siihen kasiksi, ja paase siten saastuttamaan ja pilaamaan sen karmaa...
Tyotilanteesta sen verran, etta vaikka tana perjantaina matkustankin taas Suomeen, voipi paluu olla vain muutamien viikkojen paasta. Hevoshommat nimittain ovat ottaneet vahan tuulta alleen, ja toivottavasti kaikki sujuisi nyt hyvin. Minullahan on maailman paras tuuri matkassa ja silleen... Tanaankin aamulla olin juuri ottanut kupin ihan tolkuttoman kuumaa kahvia, ja olin siirtymassa poytaan, niin eikos joku ranskalaisseta tonaise minua, silla seurauksella etta ne kahvit on miun sormilla. Olen koko reissun aikana saanut juotua ehka kaksi (2) juomaa ilman, etta itse laikytan, tai etta joku toinen tonii minua. Oho, nyt onkin jo tunti taynna nettiaikaa tassa koneella, pitanee lopetella. Kerron taas hassuja tapauksia, jahka kerkean...
Tanaan katsastimme Janden kanssa maailmankuulun (?) Blarney Castlen ja siella olevan Blarney Stonen. Tarinan mukaan se, joka kivea suutelee, saa irlantilaisen puhetaidon tuossa tuokiossa omakseen. Kieliharjoittelun kannalta melkoinen taysosuma, siis. Mutta nyt tuleekin tarinan opettavainen osio. Kuten arvata saattaa, olin taas vahan daiju, enka ottanut huomioon kaikkea...
Aamulla ikkunasta ulos katsoessani tuumin, etta onpa aurinkoista, taidanpa laittaa hameen. VIRRRRRHHE!!! Matkalla ei viela mitaan ongelmaa, mutta kun saavuimme linnalle, tajusin, etta siellahan on portaita. Paljon. Jyrkkia portaita. Ei saakeli. Yrita siina sitten keskittya kiipeamiseen, kun samalla tarjoat takana tuleville miehille ilmaista viihdetta. Siina porraskaytavassa viela kavi melkoinen ilmavirta, eli marilynit kavi. Jani nauroi vittumaisesti karsimyksilleni. Kaiken lisaksi Blarneyn kivea suudellakseen piti kayda selalleen sinne linnan katolle, ja kurkottaa melkein paa alassuin seinaan, semmoisen kuilun yli. Jumankauta, etta pelkasin tuulenvireen heilauttavan helmoja. Siina viela joku ukkeli oli "opastamassa", toisin sanoen tarttui kiinni kylkiin ja kiskoi minua sita kivea kohti. Parasta toimia sen taian...
Linnan jalkeen kayskentelimme puistossa, joka oli kylla kaunis, mutta sinnekin oli kaupallisuuden lonkerot ulottuneet. Joka ikinen kivi ja risu oli joku "Witch's Oven" tai "Druid's Circle". Ihan varmaan joo. Druidi varmaan oli viela laittanut sen soran helpottamaan turistien kavelya puistossa. Linnan lahella oli tarhassa kaksi hevosta ja muutama ammu, ja pitihan se viela vahan heppaa silitella. Arsyttavia pikkupentuja siina kylla pyori...
Eli mita tanaan opimme: Ala laita hametta paalle, jos aiot kiiveta tuuliseen torniin, jossa on muitakin ihmisia. Kiitos, ja kuittaus.
Aamulla ikkunasta ulos katsoessani tuumin, etta onpa aurinkoista, taidanpa laittaa hameen. VIRRRRRHHE!!! Matkalla ei viela mitaan ongelmaa, mutta kun saavuimme linnalle, tajusin, etta siellahan on portaita. Paljon. Jyrkkia portaita. Ei saakeli. Yrita siina sitten keskittya kiipeamiseen, kun samalla tarjoat takana tuleville miehille ilmaista viihdetta. Siina porraskaytavassa viela kavi melkoinen ilmavirta, eli marilynit kavi. Jani nauroi vittumaisesti karsimyksilleni. Kaiken lisaksi Blarneyn kivea suudellakseen piti kayda selalleen sinne linnan katolle, ja kurkottaa melkein paa alassuin seinaan, semmoisen kuilun yli. Jumankauta, etta pelkasin tuulenvireen heilauttavan helmoja. Siina viela joku ukkeli oli "opastamassa", toisin sanoen tarttui kiinni kylkiin ja kiskoi minua sita kivea kohti. Parasta toimia sen taian...
Linnan jalkeen kayskentelimme puistossa, joka oli kylla kaunis, mutta sinnekin oli kaupallisuuden lonkerot ulottuneet. Joka ikinen kivi ja risu oli joku "Witch's Oven" tai "Druid's Circle". Ihan varmaan joo. Druidi varmaan oli viela laittanut sen soran helpottamaan turistien kavelya puistossa. Linnan lahella oli tarhassa kaksi hevosta ja muutama ammu, ja pitihan se viela vahan heppaa silitella. Arsyttavia pikkupentuja siina kylla pyori...
Eli mita tanaan opimme: Ala laita hametta paalle, jos aiot kiiveta tuuliseen torniin, jossa on muitakin ihmisia. Kiitos, ja kuittaus.
Killarneyn jalkeen huristelimme bussilla taas tanne Corkiin. Killarney itsessaan oli kylla mukava, jos siita kaupallisuudesta paasi yli. Ehdoton huippu oli kylla Ring of Kerry-bussimatka, joka vei meidat ympari Kerryn niemimaata, lapi vuorien ja suolaaksojen. En kylla varmaan ikina kyllasty vuoriin. Tai mereen. Parastahan oli, etta monin paikoin reissua tarjoutui huikaisevia maisemia, joissa sammalten ja kitukasvuisten pensaiden peittamien vuorenrinteiden valista pilkotti Atlantti. Pysahdyttiin aika usein, jotta saimme katsella kunnolla paikkoja, ja minun eras toive matkalta tayttyi: paasin seisomaan ihan meren rannalla, aaltojen osuessa kenkiin. Sita tunsi kerrankin olevansa vain hyvin pieni ihminen. Nappasin rannalta mukaan myos aaltojen pyoreaksi hioman kiven, etta on sitten joku todistekin siita. Kuviakin tuli otettua, laittelen niita sitten reissusta palattuani nettiin. Nythan minulla ei ole mitaan piuhaa mukana, kun en omaa kannettavaa ottanut mukaan. Ja Janin kone on niin hidas, etta tuurilla saisin ehka kolme kuvaa tunnissa ladattua. Eika siina koneessa ole muistikortinlukijaa, joten no can do.
Epakohtina Killarneysta mainittakoon vittumaiset kanssa-asujat hostellissa, jotka kylman rauhallisesti varastivat ruokamme komerosta ja jaakaapista. Myos siina hostellissa kohtasin Ripulipaskan nro. 2, mutta talla kertaa jatin sen rauhassa odottamaan siivoojaa. Muuten se Killarney Railway Hostel oli kylla mukava, ja ainakin todella keskeisella paikalla. Vieressa oli yksi monista kirkoista, jonka kellotapuli alkoi paukuttaa iloista sanomaansa joka aamu kello 07:30. Alkoi soida paassa Kotiteollisuuden Rakastaa/Ei rakasta: "Mietin, miksi paassani joka aamun koi kuolinkellot soi, kuolinkellot soi..."
Nyt sitten kirjoittelen tata Corkissa, samassa Sheila's hostellissa jossa viimeksikin olimme. Taas kerran olemme ylimmassa kerroksessa, ja nyt on ollut viela pari tosi lamminta paivaa. Tuskaisaa! Viela kun on vahan flunssassa, niin ne portaat tuntuu kaksi kertaa nykyista pidemmilta. Kavin paivalla katsomassa sen Shandonin kirkon ja kellotornin, josta Jani ehti varmaan kirjoittaa viime vierailumme aikana. En nyt tieda, oliko se ihan viiden euron arvoista, mutta hyvat nakoalat sielta kuitenkin oli. Nousu torniin oli astetta jannittavampaa, silla yhdessa kohdin piti menna puoliksi kontallaan parin parrun yli jatkaakseen taas nousua ahtaita rappuja pitkin... Ja samalla ne kellot paukkasivat siina parin metrin paassa. Onneksi oli kuulosuojaimet paassa, muuten olisi lahtenyt kuulo ja varmaan tajukin siina ohella. Soittelin minakin niita kelloja hetken, Skotlannin sinikellot meni ihan tunnistettavasti. Niita siis sai ihan yleiso soittaa, en sentaan mennyt laittomuuksia tekemaan...
Sitten sananen matkani etenemisesta. Varasin pari paivaa sitten lentolipun takaisin Suomeen ensi perjantaiksi. Siis viikon paasta olen jo matkalla kotiin. Miksi nain aikaisin, kuulen ehka jonkun kysyvan. No, ensimmainen syy on, etta rahat loppuvat. Toinen syy, joka vaikuttaa ensimmaiseen, on se, ettei taalla tyotilanne ole hyva. Itse asiassa, Irlanti on parhaillaan keskella talouslamaa, ja kuulemma taalta lahtee nuoria toihin Skandinaviaan... Eli ei mennytkaan kaikki ihan suunnitelmien mukaan. Vituttaa, eika edes lievasti. Tanaan kuitenkin sahkopostissa oli mielenkiintoinen viesti yhdelta perheelta, jotka etsivat hevosenhoitajaa, au-pair-tyyliin. Hain siis kuukausi sitten sellaisen jarjeston kautta myos heppahommia taalta. Vaikuttaa kylla ihan mukavalta, ja ilman muuta otan heihin yhteytta. Pakko kuitenkin menna kaymaan Suomessa tassa valissa, toipumassa vahan tasta reissusta ja miettimassa jatkoa. Ilmoittelen sitten, miten hevosjuttujen kanssa menee. Kuitenkin edessa viela viikon verran reissausta, ainakin Galway on suunnitelmissa, ja viimeinen ilta Dublinissa.
Pohdiskelevin hirnahduksin, Maicci
Epakohtina Killarneysta mainittakoon vittumaiset kanssa-asujat hostellissa, jotka kylman rauhallisesti varastivat ruokamme komerosta ja jaakaapista. Myos siina hostellissa kohtasin Ripulipaskan nro. 2, mutta talla kertaa jatin sen rauhassa odottamaan siivoojaa. Muuten se Killarney Railway Hostel oli kylla mukava, ja ainakin todella keskeisella paikalla. Vieressa oli yksi monista kirkoista, jonka kellotapuli alkoi paukuttaa iloista sanomaansa joka aamu kello 07:30. Alkoi soida paassa Kotiteollisuuden Rakastaa/Ei rakasta: "Mietin, miksi paassani joka aamun koi kuolinkellot soi, kuolinkellot soi..."
Nyt sitten kirjoittelen tata Corkissa, samassa Sheila's hostellissa jossa viimeksikin olimme. Taas kerran olemme ylimmassa kerroksessa, ja nyt on ollut viela pari tosi lamminta paivaa. Tuskaisaa! Viela kun on vahan flunssassa, niin ne portaat tuntuu kaksi kertaa nykyista pidemmilta. Kavin paivalla katsomassa sen Shandonin kirkon ja kellotornin, josta Jani ehti varmaan kirjoittaa viime vierailumme aikana. En nyt tieda, oliko se ihan viiden euron arvoista, mutta hyvat nakoalat sielta kuitenkin oli. Nousu torniin oli astetta jannittavampaa, silla yhdessa kohdin piti menna puoliksi kontallaan parin parrun yli jatkaakseen taas nousua ahtaita rappuja pitkin... Ja samalla ne kellot paukkasivat siina parin metrin paassa. Onneksi oli kuulosuojaimet paassa, muuten olisi lahtenyt kuulo ja varmaan tajukin siina ohella. Soittelin minakin niita kelloja hetken, Skotlannin sinikellot meni ihan tunnistettavasti. Niita siis sai ihan yleiso soittaa, en sentaan mennyt laittomuuksia tekemaan...
Sitten sananen matkani etenemisesta. Varasin pari paivaa sitten lentolipun takaisin Suomeen ensi perjantaiksi. Siis viikon paasta olen jo matkalla kotiin. Miksi nain aikaisin, kuulen ehka jonkun kysyvan. No, ensimmainen syy on, etta rahat loppuvat. Toinen syy, joka vaikuttaa ensimmaiseen, on se, ettei taalla tyotilanne ole hyva. Itse asiassa, Irlanti on parhaillaan keskella talouslamaa, ja kuulemma taalta lahtee nuoria toihin Skandinaviaan... Eli ei mennytkaan kaikki ihan suunnitelmien mukaan. Vituttaa, eika edes lievasti. Tanaan kuitenkin sahkopostissa oli mielenkiintoinen viesti yhdelta perheelta, jotka etsivat hevosenhoitajaa, au-pair-tyyliin. Hain siis kuukausi sitten sellaisen jarjeston kautta myos heppahommia taalta. Vaikuttaa kylla ihan mukavalta, ja ilman muuta otan heihin yhteytta. Pakko kuitenkin menna kaymaan Suomessa tassa valissa, toipumassa vahan tasta reissusta ja miettimassa jatkoa. Ilmoittelen sitten, miten hevosjuttujen kanssa menee. Kuitenkin edessa viela viikon verran reissausta, ainakin Galway on suunnitelmissa, ja viimeinen ilta Dublinissa.
Pohdiskelevin hirnahduksin, Maicci
Kyllä on naista taas viety ympäri Irlantia. Mitäs tässä reilun viikon aikana onkaan tapahtunut? Aloitetaan Corkista.
Kaupunkina ihan kiva, miulle ei jäänyt kovin vahvaa kuvaa paikasta, ei huonoa tai hyvää. Voisin käydä joskus myöhemmin vilkaisemassa mestoja uudestaan. Kierreltiin pari päivää Corkia, samalla Jenna etsi töitä. Jätettiin jopa CV:t yhteen kahvilaan, siinä onkin ehkä aktiivisin hetki miun "työtä Irlannista"-projektissa... Kaupunki oli sellaisessa jokilaaksossa, jossa varsinkin toisella puolella oli melko jyrkkä harju. Tokihan se hostelli sitten oli siellä harjun päällä, ja huone ylimmässä kerroksessa. Kyllä alkaa olla kuulkaas pakarat piukat ja käsissä melkoinen haba, kun on raahannut noita 10 ja 15 kilon laukkuja varmaan kilometreittäin lähes pystysuoria portaita.
Nyt taas seuraa elävä tarina elämästäni. Ekana iltana, vähän tuon edellisen postauksen jälkeen, päätin mennä suihkuun. Suihkuhuoneessa haisi vähän ummehtuneelle, niin kuin hajulukko olisi päässyt kuivumaan viemäristä. Ennen suihkua päätin käväistä vessassa. Avasin kannen ja.... pöntössä minua odotti maailman isoin ja rapein ripuliräjähdys. Koko pytty täynnä sitä itseään. Jonkun mahalle ei vissiin matkustelu ollut tehnyt hyvää... Suljin kannen, ja mietin siinä, etten kyllä rupea toisten paskoja pesemään, siivoojat tehkööt sen. Sitten pohdin, että toisaalta kello on jo kymmenen, tähän aikaan sitä ei enää kukaan siivoa, ja muistelin, että sehän taitaa olla huoneemme lähin vessa. Eli yöllä se paska pitäisi joka tapauksessa kohdata, jos menisi vessaan. Kiristelin hampaita, ja kirosin, että miksi kaikkien maailman paskojen pitää osua tielleni. Käärin hihat, laitoin paremman puutteessa pönttöön pesuaineeksi omaa kosteuttavaa kylpysaippuaani (prkl) ja aloin tuskaisen työn. Loppujen lopuksi pönttö oli puhdas, tai ainakin siedettävä. Suihku olikin jo tarpeen. Samalla Jenna tuli kylppäriin pesemään hampaitaan, ja kerroin koko surullisen tarinan hänelle. Jennan ilme muuttui kaamealla tavalla kesken tarinan, ja hän sanoi varovaisella äänellä: "Mutta kai Maija muistit, että onhan tuossa käytävällä lähempänäkin huonetta toinen vessa..?" Niin, muistinko?
Alunperinhän meidän piti mennä Dubliniin uudemman kerran vasta sitten kieliharjoittelun lopulla, ennen Suomeen lentoa. Parin Cork-päivän jälkeen kuitenkin Jenna sai työhaastattelupyynnon, ja haastattelu tapahtuisi Dublinissa. Vähän aikaa Janin kanssa asiaa mietittyämme päätimme mekin lähteä uudestaan Dubliniin, Jennalle henkiseksi tueksi. Majoituttiin The Shining-hostelliin, joka oli muuten ok, mutta 16 hengen mixed dorm, eli sekamajoitus ei ole se, mitä elämältäni haluan. Yhtenä yönä palohälytin meni ilman syytä päälle satunnaisia kertoja... Ja taas niitä saakelin belgialaisia ja ranskalaisia sai inhota yöllä. Oikeasti, mikään ei ole niin perseestä kuin juuri täysi-ikäisiksi tulleet, ensimmäistä kertaa ulkomailla ja ensimmäisiä kertoja ryyppäämässä olevat ihmiset... On pakko tappaa ihminen, ja sitä rataa...
Dublinissa tutustuttiin vähän kylttyyriin. Kävimme Janin kanssa Jennan haastattelupäivänä National History Museumissa ja kiertelemässä St. Stephen's Green puistoa. Olisin halunnut luonnontieteelliseen museoon, mutta se on kuulemma ollut suljettuna remontin takia viime vuodesta lähtien. Seuraavana päivänä vuorossa oli National Gallery ja lisää kiertelyä Dublinissa. The Temple Barin alue on ehdottomasti vaihtoehtokulttuurin ystäville, ainakin arkiviikolla. Viikonloppuisin taas alue on niin hirveää biletys-lihatiski-aluetta, että viisaimmat välttävät sen. Kuulemma silloin aluetta kutsutaankin nimellä The Temple Barf... Kannattaa muuten kokeilla Dublinissa ollessaan ilmaisia ekotakseja! 7Up on sponssannut sinne sellaisia polkupyöräriksoja, joissa pääsee kaksi ihmistä mukavasti keskustassa paikasta toiseen. Ymmärrettävästi ne kuskit eivät lähde polkemaan Belfastiin, mutta tosiaan keskustassa pääsee hyvin. Jennan kanssa päästiin mukaan oikein ekotaksikilpailuun! Viereisellä kaistalla oli menossa toinen taksi, ja mäen päällä liikennevaloissa kuskit kuuluivat jotain vähän naljailevan toisilleen. Minä ja Jenna siis kökötettiin yhdessä taksissa, ja viereisellä oli kans asiakkaat kyydissä. Kun liikenne lähti vetämään, herrat polkaisivat kunnon vauhdit loivaan alamäkeen ja myö hypittiin ja naurettiin kyydissä. Naapuritaksissa oli jotain ihme hienohelmaneitejä ne asiakkaat, kun parin pikku töyssyn jälkeen ne hyppäsivät melkein vauhdissa pois kauhistuneina. Jenna ja minä vain hekoteltiin ja kiiteltiin kuskia mahtavasta kyydistä.
Jennan työtilanne eteni siten, että hän sai paikan feissaajana, ja aloitti tänään. Erkaannuimme siis ainakin vähäksi aikaa, nyyh... Jani ja mie jatkettiin nyt matkaa Dublinista tänne Killarneyyn, joka on lounais-Irlannissa. Kaunista seutua, ja kaupunki on kuin postikortti, mutta täällä vähän vaivaa tämä laskelmoitu julkisivu. Kun paikka on turistien suosiossa, niin täällä on kaikki niin siistiä ja siloteltua, ja hinnat sen mukaiset. Kaunistahan täälläkin on, mutta on vähän muovinen tuntu täällä. Kilkenny sentään oli vielä jossain määrin aito ja leppoisa. Huomenna pitäisi yrittää tutustua vähän kaupunkiin ja ympäristöön. Lähellä on Kerryn kansallispuisto ja täältä lähtee myös se kuuluisa "Ring of Kerry"-lenkki , joka kiertää 109 km Atlantin rannikkoa. Pitäisi olla kuulemma Irlannin komeinta seutua se. Vink vink vain moottoripyöräilyä harrastaville lukijoilleni... Pyykätäkin kyllä pitäisi, onneksi hostellissa on pyykkipalvelu. Se Corkin hostellin pyykkäys meni kyllä (ylläri) päin persettä: parit sukat meni ihan käyttökelvottomiksi, samoin yhdet hyvät housut kutistuivat kriittiset kymmenen senttiä joka suunnasta! Kiitos vaan, kuivausrumpu. Toivottavasti täällä sujuu homma paremmin. Nyt kolottaa jo selkää ja hartioita tämä datailu, toivottavasti lämmin suihku auttaa.
Näihin tunnelmiin,
Maipponne
Kaupunkina ihan kiva, miulle ei jäänyt kovin vahvaa kuvaa paikasta, ei huonoa tai hyvää. Voisin käydä joskus myöhemmin vilkaisemassa mestoja uudestaan. Kierreltiin pari päivää Corkia, samalla Jenna etsi töitä. Jätettiin jopa CV:t yhteen kahvilaan, siinä onkin ehkä aktiivisin hetki miun "työtä Irlannista"-projektissa... Kaupunki oli sellaisessa jokilaaksossa, jossa varsinkin toisella puolella oli melko jyrkkä harju. Tokihan se hostelli sitten oli siellä harjun päällä, ja huone ylimmässä kerroksessa. Kyllä alkaa olla kuulkaas pakarat piukat ja käsissä melkoinen haba, kun on raahannut noita 10 ja 15 kilon laukkuja varmaan kilometreittäin lähes pystysuoria portaita.
Nyt taas seuraa elävä tarina elämästäni. Ekana iltana, vähän tuon edellisen postauksen jälkeen, päätin mennä suihkuun. Suihkuhuoneessa haisi vähän ummehtuneelle, niin kuin hajulukko olisi päässyt kuivumaan viemäristä. Ennen suihkua päätin käväistä vessassa. Avasin kannen ja.... pöntössä minua odotti maailman isoin ja rapein ripuliräjähdys. Koko pytty täynnä sitä itseään. Jonkun mahalle ei vissiin matkustelu ollut tehnyt hyvää... Suljin kannen, ja mietin siinä, etten kyllä rupea toisten paskoja pesemään, siivoojat tehkööt sen. Sitten pohdin, että toisaalta kello on jo kymmenen, tähän aikaan sitä ei enää kukaan siivoa, ja muistelin, että sehän taitaa olla huoneemme lähin vessa. Eli yöllä se paska pitäisi joka tapauksessa kohdata, jos menisi vessaan. Kiristelin hampaita, ja kirosin, että miksi kaikkien maailman paskojen pitää osua tielleni. Käärin hihat, laitoin paremman puutteessa pönttöön pesuaineeksi omaa kosteuttavaa kylpysaippuaani (prkl) ja aloin tuskaisen työn. Loppujen lopuksi pönttö oli puhdas, tai ainakin siedettävä. Suihku olikin jo tarpeen. Samalla Jenna tuli kylppäriin pesemään hampaitaan, ja kerroin koko surullisen tarinan hänelle. Jennan ilme muuttui kaamealla tavalla kesken tarinan, ja hän sanoi varovaisella äänellä: "Mutta kai Maija muistit, että onhan tuossa käytävällä lähempänäkin huonetta toinen vessa..?" Niin, muistinko?
Alunperinhän meidän piti mennä Dubliniin uudemman kerran vasta sitten kieliharjoittelun lopulla, ennen Suomeen lentoa. Parin Cork-päivän jälkeen kuitenkin Jenna sai työhaastattelupyynnon, ja haastattelu tapahtuisi Dublinissa. Vähän aikaa Janin kanssa asiaa mietittyämme päätimme mekin lähteä uudestaan Dubliniin, Jennalle henkiseksi tueksi. Majoituttiin The Shining-hostelliin, joka oli muuten ok, mutta 16 hengen mixed dorm, eli sekamajoitus ei ole se, mitä elämältäni haluan. Yhtenä yönä palohälytin meni ilman syytä päälle satunnaisia kertoja... Ja taas niitä saakelin belgialaisia ja ranskalaisia sai inhota yöllä. Oikeasti, mikään ei ole niin perseestä kuin juuri täysi-ikäisiksi tulleet, ensimmäistä kertaa ulkomailla ja ensimmäisiä kertoja ryyppäämässä olevat ihmiset... On pakko tappaa ihminen, ja sitä rataa...
Dublinissa tutustuttiin vähän kylttyyriin. Kävimme Janin kanssa Jennan haastattelupäivänä National History Museumissa ja kiertelemässä St. Stephen's Green puistoa. Olisin halunnut luonnontieteelliseen museoon, mutta se on kuulemma ollut suljettuna remontin takia viime vuodesta lähtien. Seuraavana päivänä vuorossa oli National Gallery ja lisää kiertelyä Dublinissa. The Temple Barin alue on ehdottomasti vaihtoehtokulttuurin ystäville, ainakin arkiviikolla. Viikonloppuisin taas alue on niin hirveää biletys-lihatiski-aluetta, että viisaimmat välttävät sen. Kuulemma silloin aluetta kutsutaankin nimellä The Temple Barf... Kannattaa muuten kokeilla Dublinissa ollessaan ilmaisia ekotakseja! 7Up on sponssannut sinne sellaisia polkupyöräriksoja, joissa pääsee kaksi ihmistä mukavasti keskustassa paikasta toiseen. Ymmärrettävästi ne kuskit eivät lähde polkemaan Belfastiin, mutta tosiaan keskustassa pääsee hyvin. Jennan kanssa päästiin mukaan oikein ekotaksikilpailuun! Viereisellä kaistalla oli menossa toinen taksi, ja mäen päällä liikennevaloissa kuskit kuuluivat jotain vähän naljailevan toisilleen. Minä ja Jenna siis kökötettiin yhdessä taksissa, ja viereisellä oli kans asiakkaat kyydissä. Kun liikenne lähti vetämään, herrat polkaisivat kunnon vauhdit loivaan alamäkeen ja myö hypittiin ja naurettiin kyydissä. Naapuritaksissa oli jotain ihme hienohelmaneitejä ne asiakkaat, kun parin pikku töyssyn jälkeen ne hyppäsivät melkein vauhdissa pois kauhistuneina. Jenna ja minä vain hekoteltiin ja kiiteltiin kuskia mahtavasta kyydistä.
Jennan työtilanne eteni siten, että hän sai paikan feissaajana, ja aloitti tänään. Erkaannuimme siis ainakin vähäksi aikaa, nyyh... Jani ja mie jatkettiin nyt matkaa Dublinista tänne Killarneyyn, joka on lounais-Irlannissa. Kaunista seutua, ja kaupunki on kuin postikortti, mutta täällä vähän vaivaa tämä laskelmoitu julkisivu. Kun paikka on turistien suosiossa, niin täällä on kaikki niin siistiä ja siloteltua, ja hinnat sen mukaiset. Kaunistahan täälläkin on, mutta on vähän muovinen tuntu täällä. Kilkenny sentään oli vielä jossain määrin aito ja leppoisa. Huomenna pitäisi yrittää tutustua vähän kaupunkiin ja ympäristöön. Lähellä on Kerryn kansallispuisto ja täältä lähtee myös se kuuluisa "Ring of Kerry"-lenkki , joka kiertää 109 km Atlantin rannikkoa. Pitäisi olla kuulemma Irlannin komeinta seutua se. Vink vink vain moottoripyöräilyä harrastaville lukijoilleni... Pyykätäkin kyllä pitäisi, onneksi hostellissa on pyykkipalvelu. Se Corkin hostellin pyykkäys meni kyllä (ylläri) päin persettä: parit sukat meni ihan käyttökelvottomiksi, samoin yhdet hyvät housut kutistuivat kriittiset kymmenen senttiä joka suunnasta! Kiitos vaan, kuivausrumpu. Toivottavasti täällä sujuu homma paremmin. Nyt kolottaa jo selkää ja hartioita tämä datailu, toivottavasti lämmin suihku auttaa.
Näihin tunnelmiin,
Maipponne
Taas on tovi vierahtanyt edellisesta paivityksesta, ja kuten huomaatte, nyt ei ole aakkosten viimeset kirjaimet kaytossa. Kirjoitan tata hostellin koneelta, Corkissa. Tanne tiemme vei vaiherikkaan viikon jalkeen Kilkennyssa. Palataanpa siis hieman ajassa taakse pain.
Kilkenny on, kuten ehka olen jo ehtinyt mainostaa, todella kaunis paikka. Minulle sopivan pieni, siisti, kompakti ja ystavallinen. Kun sitten myohemmin on ajeltu bussilla ympari Irlantia, huomaa, etta ei kaikkialla taalla nyt ihan postikortilta nayta. Ehka se karumpi maisema onkin sita aidompaa Irlantia, mutta ainakin Kilkennyssa ovat tajunneet, etta kannattaa niita taloja maalata iloisen variseksi, niitahan turistit tulee katsomaan. Hostellissa tapahtuikin taas kaikkea jannaa...
Ensimmaisena iltana olin ihan poikki matkustuksesta ja tavaroiden raahaamisesta. Miksi olin niin daiju, etta otin kaksi matkalaukkua mukaan? Tahan mennessa olen kayttanyt ehka neljannesta niista vaatteista... Kilkenny Tourist Hostel on muuten ihan mukava paikka, ihan keskustassa ja kohtuuhintainen, mutta koska se on vanha talo, niin puutteitakin loytyy. Vessassa sateella tippuim katosta vetta niskaan, ikkunoista hieman veti, ja muutenkin hieman nuhjuinen yleisvaikutelma siella oli. Ai niin, ja vessassa meita tervehti saapumispaivana isot "out of order"-kyltit. Onneksi keittiotilat olivat OK, oli kolme kaasulietta ja pari jaakaappia omille tavaroille. Vessatkin korjattiin kylla nopeasti. Huonekaverina oli ekana yona viime kirjoituksessa mainitut belgialainen ja ranskalainen. Seuraavana iltana heidan tilalleen tuli amerikkalaistytot, jotka olivat puheliaampia kuin edelliset. Illalla/yolla sitten koimme hostellielaman varjopuolia. Ensin huoneeseen tuli puolen yon aikaan hieman aanekas romanialainen mies, joka tosin kavi melkein heti nukkumaan. Sitten joskus yhden-kahden aikaan aamuyolla naapurimme, viereisen dormin suloiset pojat paattivat palata hostellille.
Voi saatana sita elamointia. Lauma paviaaneja olisi kayttaytynyt paremmin kuin ne pikku perkeleet belgiasta. Hirveaa huutoa, juoksemista kaytavilla, kiroilua, painia, ovien paiskomista, lisaa huutoa, kirkumista, humalaista olinaa. Taisivat pojat olla ensimmaista kertaa tekemisissa kuningas alkoholin kanssa... Ja se kuningas kylla hallitsi aika suvereenisti. Yhdella vatipaalla oli jopa t-paita: "Leprechauns made me do it" Kunpa ne menninkaiset olisikin pakottaneet sen vaikka vetamaan itsensa vessasta alas. Kaikki olivat hereilla luonnollisesti tassa vaiheessa. Yovartija ei saanut niita rauhoittumaan. Romanialainen jopa soitti paikalle gardat (=poliisien nimitys Irlannissa), mutta hanen englannillaan ei tullut tarpeeksi selvasti ilmi, missa hairio oli. Eipa siis nahty Irlannin sinivuokkoja sina yona. Lopulta neljan aikaan ne kai alkoivat sammua, ne riiviot siis. Jai hieman vahalle ne unet. Jennalla ja minulla oli kylla sellainen murhanhimo paalla silloin yolla, etta oksat pois. Mietimme molemmat tahoillamme, etta mita tapahtuisi, jos vain menisi hakkaamaan ne saatanan penikat paskaksi.
Seuraavana paivana meita kylla rauhoittivat kummasti suloiset koiranpennut, jotka eras hostellipitajien tuttu toi hetkeksi siihen respaan mukanaan. Reppanat pennut oli kuulemma hylatty jonkun ovelle, emosta ei ollut tietoa, ja kolmesta pennusta nyt kaksi oli hengissa. Olivat kylla sellaisia sydamensarkijoita, etta! Saatiin pitaa niita hetki sylissa, ja ne imi pikkurillia hirvean voimakkaasti. Raukat olivat emoa vailla. Nyt ne kylla ovat hyvissa kasissa, kun elainsuojelujarjesto otti ne hoiviinsa, ja siella ne kasvatetaan luovutusikaisiksi. Sen jalkeen niille etsitaan hyvat kodit. Oli melkoinen Cute Overload -hetki.
Tama romanialainen huonetoverimme onkin sitten luku sinansa. Otsikko on lainaus hanen suustaan. Ihan mukavan oloinen kaveri muuten, kohtelias ainakin paallisin puolin, mutta ihme ajatuksia hanella oli. Antoi meille neuvoja vahan joka asiaan. Kehui ihan koko ajan, kuinka upea maa Romania on, ja kuinka perseesta kaikki on Irlannissa. Kaveri ei kai taalla ole saanut pahemmin toita. Siihen asti annoimme menna ranttauksen ulos toisesta korvasta, mutta kun se alkoi selittaa, miten Romaniassa on maailman suurin puukirkko, herasi uinuva kansallistunteemme. Perskules, Kerimaen kirkko Suomessa se suurin on!! Kun naytimme hanelle faktaa netista, hiljeni kaveri aika akkia, ja alkoi puhua ihan muusta aiheesta. Tama jamppa tuntui jakavan kaikki ihmiset tyhmiin ja viisaisiin, eika ollut epailysta, kumpaan han itsensa varmaan luki. Me varmaan oltiin sitten niita tyhmia. Tosin ystavamme "alykkyydesta" mainio osoitus on, kuinka han piirsi saksalaisten huonetovereidemme matkakirjaan mm. hakaristin ja jotain muuta tahdikasta, toisen maailmansodan ja Saksan historiaan liittyvaa... Oltiin jokseenkin o_O, kun kuultiin tuosta episodista. Olivat tytotkin luonnollisesti olleet aika kireina sen jalkeen, ja silti romanialainen selittaa aurinkoisesti hymyillen, etta "mitas pahaa tuossa on, sehan on osa teidan historiaa!" Tilannetaju ja silleen... Ne saksalaistytot, Linn ja Clara olivat kylla hyvin mukavia, kaytiin yhtena iltana tuopillisillakin yhdessa.
Tanaan sitten suuntasimme kohti Corkia. Olin taas niin kyrpiintynyt omaan tyhmyyteeni matkatavaroiden suhteen, ja kiroilin tasaisesti koko matkan hostellilta linja-autoasemalle. Siella pihalla viela laskettelin hartaasti vittua ja perkeletta menemaan, ja tokaisin viela, etta onneksi taalla sentaan voi puhua huoletta suomea. Arvaattekos jo, mita sitten kavi? Parin minuutin kuluttua bussikatoksella vieressamme seissyt pariskunta alkoi puhua bussien myohastelysta - suomeksi! Juteltiin siina sitten yleista, mutta vahan meinasi havettaa...
Bussi tuli lopulta parikymmenta minuuttia myohassa, mutta tuli kuitenkin. Matkalla tanne Corkiin ajoimme todella ihanien maisemien halki. Vuoria, niittyja, valilla nakyi hienosti sadepilvet vuorenrinnetta vasten. Osa matkasta tosin meni pienta ja mutkaista maalaistieta, ja meinasi aamupala tulla sekin katsomaan maisemia. Kuski viela ajoi taktiikalla "mahdollisimman paljon kaasua ja jarrua", joten koko ajan heiluin edestakaisin penkissa. Nyt on meneillaan siis vasta ensimmainen ilta Corkissa, joten kerron ensi kerralla tarkemmin vaikutelmia kaupungista ja elamastani. Siihen asti, heipa hei...
No nyt viimein pääsin Janin koneelta päivittämään blogia. Melkoista hulinaa onkin nyt ollut, kuten kohta saatte lukea...
Saavuimme siis Jennan kanssa Irlannin vehreälle saarelle perjantaina 27.6. Lentokoneen ikkunasta ihailimme pilviä, ja juuri ennen laskeutumista ehdimme nähdä vielä heppoja, lampaita ja lehmiä. Juuri kun koneen pyörät osuivat maahan, ja olin selittämässä jotain tähdellistä Jennalle, kaiuttimista ulvahti ihan saakelin kovaa joku fanfaari törisevällä trumpetilla soitettuna. Perään kuulutus "Tämä oli x:s onnistunut laskeutuminen Ryanarilla!!!" Hajosin niin täysin, silmistä valui vesi sille hysteeriselle törinälle ja nauroin vielä passin tarkastukseen mennessä. Täällä olikin muuten nopeimmat rajamuodollisuudet ikinä. Laukut löytyivät, ja odotusaulassa isämme Jande odotteli meitä neitosia. Tässä vaiheessa tunsin oloni jo kohtuullisen räytyneeksi...
Hostelli oli ihan kiva (Abraham House hostel) Lower Gardiner Streetillä, ihan parin minuutin kävelymatkan päässä keskustasta ja Busarasilta (pääbussiasema). Ensivaikutelma Dublinista oli jotensakin nuhjuinen... Toisaalta herttaisen historiallinen, mutta kieltämättä mietin, että eikös noita nättejä julkisivuja voisi aina kerran vuosikymmenessä korjailla..?
Jotenkin on kyllä alkanut tuntua, että minulla on ehkä tavallista huonompi tuuri. Monet asiat ovat menneet päin persettä tässä kevään ja kesän aikana. Ensin nyt selvisi, että työpaikka onkin jotain ihan muuta, ja sinne ei ollut menemistä. Dublinissa tämä trendi saavutti jonkinlaisen huippunsa. Lauantaina päivällä kahvilassa olisin mieluusti tilannut salaatin, mutta lehtisalaatti loppui juuri ennen minua (Jenna otti kans salaatin). Nopeana ratkaisuna sitten päätin ottaa ihan perustoastin. Vähän aikaa kokkailtuaan, kahvilan myyjä sanoi, että nyt ei kyllä ole tomaattia sitten tähän toastiin, kelpaako paprika. No, sillä mentiin. Illemmalla samana päivänä mentiin syömään Govindaan, hare krishnojen kasvisravintolaan. Katselin sitten listaa, että pizzahan se nyt olisi mukava näin iltasella. "No, we don't have pizza right now!" Ahaa, no ei sitten mitään. Otin hätäpäissäni megalautasen kasvissörsseliä, joka kyllä oli hyvää, mutta puolet jäi syömättä, kun sitä oli sellainen pieni vuori siinä lautasella.
Seuraavana päivänä (sunnuntai) ajattelin, että onhan nuo toisetkin sandaalit jo varmaan jalkoihin mukautuneet, pistänpä ne koipiini. No mitäs luulette? Ensimmäisen tunnin aikana ne oli ihan OK, mutta sitten alkoi rakot muodostua molempiin jalkoihin. Klenkkasin kahden toverini perässä Dublinin katuja. Käytiin sentään Writer's Museumissa, joka oli hieno. Mutta kyllä se kipu silti yltyi. Museoinnin jälkeen tehtäväksi muodostui löytää joku kutun CultureBus, joka olisi sunnuntaisin ilmainen. Sen piti huristella puolen tunnin välein Writer's Museumin ohi, vaan eipä kärryä kuulunut. Käveltiin sitten takasin siihen ison neulan luo (kuvia Janin blogissa), ja kyseltiin siellä muilta busseilta. Olihan niitä turistibusseja vaikka millä mitalla, mutta kaikki maksoivat sen 13 euroa, mikä oli vähän suolainen hinta. Kuultiin sitten, että bussi lähtee kuitenkin jostain sieltä mäen päältä, missä museo siis oli, ja eikun taas klenkkaamaan sinne. Vauhti oli päätä huimaava. Lopulta, pitkän odottelun jälkeen bussi körötteli meitä kohti - ja oli menossa hyvää vauhtia ohi, kunnes tuskaiset ilmeemme kai saivat kuskin painamaan jarrua. Päätimme kököttää kyydissä Guinness Storehouselle asti. Kassalla meinasi jo tulla stoppi olutekskursioomme, kun eipä Visa käynytkään. Jostain lompakon uumenista kaivoin sen vaadittavan kympin. Koska kyseinen paikka on jättiläismäisen Guinness-tuopin ympärille koottu kompleksi, yläkerroksissa alkoi tulla aika kuuma. Heikotuksissani otin vielä sen lippuun kuuluvan tuopin, kun luulin, että se maistuisi erilaiselta näin autenttisessa ympäristössä. Eipä maistunut, sama karvas maku jäi kyllä suuhun.
Pian päästäänkin päivän huipennukseen, mutta sitä ennen tultiin Storehouselta hevoskyydillä keskustaan. Jani sai allergisen reaktion, ja paranneltiin sitä italialaisessa ravintolassa. Matkalla kämpille linkkasin johonkin pharmacyyn ostamaan silmämeikinpoistoainetta ja rakkolaastareita. Olisi muuten luullut, että rakkolaastari on aika yksinkertainen ostos, mutta siinäkin oli jotain ihme säätöä. Eivät meinanneet ymmärtää, mitä tarkoitin, vaikka näytin verestäviä jalkojani. Tescosta vielä napattiin parit siiderit mukaan, tarkoituksena katsoa futispeli illalla. Saavuimme hostelliimme, ja nyt seikkailu alkaa:
"Ahaa, hei, teidän täytyy maksaa nyt vielä ensi yöstä tämä maksu!"
"Jaahas, tuota, johan me ollaan maksettu, tässä meidän kuitti"
"Ei, tämä oli vain kahdelta yöltä, seuraava yö on vielä maksamatta. Kun teidän huoneenne vaihtui tässä välissä, te olette nyt eri huoneissa, niin nyt vasta maksatte"
"Mitä helvettiä? Huoneet vaihtuneet? Mutta meidän tavarathan oli kaikki vielä huoneessa levällään!!!"
"Jaa, no mutta nyt olette eri huoneissa"
Tästä seurasi puhelinrumba, että missäköhän minun ja Jennan matkalaukut ovat. Eivät ollet luggage roomissa, eivät enää entisessä huoneessa, eivät siivouskomerossa, eivät missään.... Kylmä hiki nousi pintaan, eikä itku ollut kaukana. Lopulta saatiin kiinni siivoja, joka oli vienyt tavaramme yhteen random huoneeseen. Kaikki oli loppujen lopuksi tallessa, mutta se puolituntinen ennen sitä oli ehkä elämäni kauhein. Jäi kyllä peli illalla katsomatta...
Tänään sitten suuntasimme kohti Kilkennyä, joka on erittäin viehättävä kaupunki. Vähän keskiaikaa, ja modernia meininkiä sopivassa suhteessa. Nyt pitää lopettaa, kun ranskalais-belgialainen pariskunta tässä samassa huoneessa kai haluaisi käydä nukkumaan. Kerron huomenna vielä lisää epäonnisesta elämästäni. Palaillaan, rakkaat lukijani.
Saavuimme siis Jennan kanssa Irlannin vehreälle saarelle perjantaina 27.6. Lentokoneen ikkunasta ihailimme pilviä, ja juuri ennen laskeutumista ehdimme nähdä vielä heppoja, lampaita ja lehmiä. Juuri kun koneen pyörät osuivat maahan, ja olin selittämässä jotain tähdellistä Jennalle, kaiuttimista ulvahti ihan saakelin kovaa joku fanfaari törisevällä trumpetilla soitettuna. Perään kuulutus "Tämä oli x:s onnistunut laskeutuminen Ryanarilla!!!" Hajosin niin täysin, silmistä valui vesi sille hysteeriselle törinälle ja nauroin vielä passin tarkastukseen mennessä. Täällä olikin muuten nopeimmat rajamuodollisuudet ikinä. Laukut löytyivät, ja odotusaulassa isämme Jande odotteli meitä neitosia. Tässä vaiheessa tunsin oloni jo kohtuullisen räytyneeksi...
Hostelli oli ihan kiva (Abraham House hostel) Lower Gardiner Streetillä, ihan parin minuutin kävelymatkan päässä keskustasta ja Busarasilta (pääbussiasema). Ensivaikutelma Dublinista oli jotensakin nuhjuinen... Toisaalta herttaisen historiallinen, mutta kieltämättä mietin, että eikös noita nättejä julkisivuja voisi aina kerran vuosikymmenessä korjailla..?
Jotenkin on kyllä alkanut tuntua, että minulla on ehkä tavallista huonompi tuuri. Monet asiat ovat menneet päin persettä tässä kevään ja kesän aikana. Ensin nyt selvisi, että työpaikka onkin jotain ihan muuta, ja sinne ei ollut menemistä. Dublinissa tämä trendi saavutti jonkinlaisen huippunsa. Lauantaina päivällä kahvilassa olisin mieluusti tilannut salaatin, mutta lehtisalaatti loppui juuri ennen minua (Jenna otti kans salaatin). Nopeana ratkaisuna sitten päätin ottaa ihan perustoastin. Vähän aikaa kokkailtuaan, kahvilan myyjä sanoi, että nyt ei kyllä ole tomaattia sitten tähän toastiin, kelpaako paprika. No, sillä mentiin. Illemmalla samana päivänä mentiin syömään Govindaan, hare krishnojen kasvisravintolaan. Katselin sitten listaa, että pizzahan se nyt olisi mukava näin iltasella. "No, we don't have pizza right now!" Ahaa, no ei sitten mitään. Otin hätäpäissäni megalautasen kasvissörsseliä, joka kyllä oli hyvää, mutta puolet jäi syömättä, kun sitä oli sellainen pieni vuori siinä lautasella.
Seuraavana päivänä (sunnuntai) ajattelin, että onhan nuo toisetkin sandaalit jo varmaan jalkoihin mukautuneet, pistänpä ne koipiini. No mitäs luulette? Ensimmäisen tunnin aikana ne oli ihan OK, mutta sitten alkoi rakot muodostua molempiin jalkoihin. Klenkkasin kahden toverini perässä Dublinin katuja. Käytiin sentään Writer's Museumissa, joka oli hieno. Mutta kyllä se kipu silti yltyi. Museoinnin jälkeen tehtäväksi muodostui löytää joku kutun CultureBus, joka olisi sunnuntaisin ilmainen. Sen piti huristella puolen tunnin välein Writer's Museumin ohi, vaan eipä kärryä kuulunut. Käveltiin sitten takasin siihen ison neulan luo (kuvia Janin blogissa), ja kyseltiin siellä muilta busseilta. Olihan niitä turistibusseja vaikka millä mitalla, mutta kaikki maksoivat sen 13 euroa, mikä oli vähän suolainen hinta. Kuultiin sitten, että bussi lähtee kuitenkin jostain sieltä mäen päältä, missä museo siis oli, ja eikun taas klenkkaamaan sinne. Vauhti oli päätä huimaava. Lopulta, pitkän odottelun jälkeen bussi körötteli meitä kohti - ja oli menossa hyvää vauhtia ohi, kunnes tuskaiset ilmeemme kai saivat kuskin painamaan jarrua. Päätimme kököttää kyydissä Guinness Storehouselle asti. Kassalla meinasi jo tulla stoppi olutekskursioomme, kun eipä Visa käynytkään. Jostain lompakon uumenista kaivoin sen vaadittavan kympin. Koska kyseinen paikka on jättiläismäisen Guinness-tuopin ympärille koottu kompleksi, yläkerroksissa alkoi tulla aika kuuma. Heikotuksissani otin vielä sen lippuun kuuluvan tuopin, kun luulin, että se maistuisi erilaiselta näin autenttisessa ympäristössä. Eipä maistunut, sama karvas maku jäi kyllä suuhun.
Pian päästäänkin päivän huipennukseen, mutta sitä ennen tultiin Storehouselta hevoskyydillä keskustaan. Jani sai allergisen reaktion, ja paranneltiin sitä italialaisessa ravintolassa. Matkalla kämpille linkkasin johonkin pharmacyyn ostamaan silmämeikinpoistoainetta ja rakkolaastareita. Olisi muuten luullut, että rakkolaastari on aika yksinkertainen ostos, mutta siinäkin oli jotain ihme säätöä. Eivät meinanneet ymmärtää, mitä tarkoitin, vaikka näytin verestäviä jalkojani. Tescosta vielä napattiin parit siiderit mukaan, tarkoituksena katsoa futispeli illalla. Saavuimme hostelliimme, ja nyt seikkailu alkaa:
"Ahaa, hei, teidän täytyy maksaa nyt vielä ensi yöstä tämä maksu!"
"Jaahas, tuota, johan me ollaan maksettu, tässä meidän kuitti"
"Ei, tämä oli vain kahdelta yöltä, seuraava yö on vielä maksamatta. Kun teidän huoneenne vaihtui tässä välissä, te olette nyt eri huoneissa, niin nyt vasta maksatte"
"Mitä helvettiä? Huoneet vaihtuneet? Mutta meidän tavarathan oli kaikki vielä huoneessa levällään!!!"
"Jaa, no mutta nyt olette eri huoneissa"
Tästä seurasi puhelinrumba, että missäköhän minun ja Jennan matkalaukut ovat. Eivät ollet luggage roomissa, eivät enää entisessä huoneessa, eivät siivouskomerossa, eivät missään.... Kylmä hiki nousi pintaan, eikä itku ollut kaukana. Lopulta saatiin kiinni siivoja, joka oli vienyt tavaramme yhteen random huoneeseen. Kaikki oli loppujen lopuksi tallessa, mutta se puolituntinen ennen sitä oli ehkä elämäni kauhein. Jäi kyllä peli illalla katsomatta...
Tänään sitten suuntasimme kohti Kilkennyä, joka on erittäin viehättävä kaupunki. Vähän keskiaikaa, ja modernia meininkiä sopivassa suhteessa. Nyt pitää lopettaa, kun ranskalais-belgialainen pariskunta tässä samassa huoneessa kai haluaisi käydä nukkumaan. Kerron huomenna vielä lisää epäonnisesta elämästäni. Palaillaan, rakkaat lukijani.
Iloiset postaukseni jatkuvat taas... Tämä on ehkä maailman masentavin matkablogi.
Kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsin, koiramme on ollut aika huonokuntoinen. Viikonloppuna sitten oltiin ison ratkaisun edessä: yrittääkö vielä lääkitä, vai onko aika päästää irti. Tänä aamuna jouduimme tekemään jälkimmäisen päätöksen. Ehkä yksi elämäni hirveimmistä päivistä.
Poju olisi täyttänyt parin viikon kuluttua 13 vuotta, mikä on tietysti jo korkea ikä saksanpaimenkoiralle. Viimeisen parin viikon aikana hänen kunto huononi valtavasti, eilen jaksoi liikkua enää kymmenisen metriä, ja sitten kävi makaamaan. Epäilen, että mahassa on voinut olla kasvain, ja eläinlääkäri pohti samaa. Vielä keväällä kävin Pojun kanssa neljän kilometrin lenkeillä; hitaasti, mutta varmasti. Loppu oli armeliaan nopea, mutta silti sattuu niin helvetisti. On niin vaikea käsittää, ettei enää kukaan vahdi pihamaalla. Matkalla kotiin eläinlääkäriltä mieleen tulvi ihan valtavasti muistoja. Paljon on itketty, ja paljon varmasti tullaan vielä itkemään. Tiedän, että ajan myötä kipu hellittää, ja jäljelle jäävät vain hyvät muistot ja kaipaus, mutta tällä hetkellä on vielä paljon tuskaa jäljellä.
Kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsin, koiramme on ollut aika huonokuntoinen. Viikonloppuna sitten oltiin ison ratkaisun edessä: yrittääkö vielä lääkitä, vai onko aika päästää irti. Tänä aamuna jouduimme tekemään jälkimmäisen päätöksen. Ehkä yksi elämäni hirveimmistä päivistä.
Poju olisi täyttänyt parin viikon kuluttua 13 vuotta, mikä on tietysti jo korkea ikä saksanpaimenkoiralle. Viimeisen parin viikon aikana hänen kunto huononi valtavasti, eilen jaksoi liikkua enää kymmenisen metriä, ja sitten kävi makaamaan. Epäilen, että mahassa on voinut olla kasvain, ja eläinlääkäri pohti samaa. Vielä keväällä kävin Pojun kanssa neljän kilometrin lenkeillä; hitaasti, mutta varmasti. Loppu oli armeliaan nopea, mutta silti sattuu niin helvetisti. On niin vaikea käsittää, ettei enää kukaan vahdi pihamaalla. Matkalla kotiin eläinlääkäriltä mieleen tulvi ihan valtavasti muistoja. Paljon on itketty, ja paljon varmasti tullaan vielä itkemään. Tiedän, että ajan myötä kipu hellittää, ja jäljelle jäävät vain hyvät muistot ja kaipaus, mutta tällä hetkellä on vielä paljon tuskaa jäljellä.
Aika turha postaus varmaan tämä. Työasioissa ei mitään edistystä. Sisäreidet on saakelin kipeät ratsastuksen jäljiltä, vaikka venyttelin illalla oikein kunnolla. Ja heppailusta on nyt jo kolme päivää aikaa. Näin sitä ollaan oikein nuoruuden huippukunnossa...
Pitää muistaa käydä tulostamassa tilausvahvistukset hostellista ja Ryanairilta ihan paperiversioiks, ja kaksin kappalein, että ylipäätään päästään Irlantiin, ja saadaan vielä katto päämme päälle. Hehe, ihan kuin meillä olis yksi yhteinen pää. No niin vähän onkin: Jande, tuo perheemme (ala)pää. Mites tuo huumorinkukka nyt noin kukkiikin.
Positiivista viime päivissä onkin ollu juuri tuo ratsastus pitkästä aikaa, ja hetki sitten tilasin Klaus Thunderin kokoelman ja Niinivaara Expressin. Negatiivista taas hyttyset, pakko siivota koko ajan, ja mummoni lahjakkaat mielipiteet. Tuon sukumme matriarkan mielestä olen kuulemma "kiinnostunut vain rahan tuhlaamisesta ja maailmoilla huitelemisesta", näin ollen en ole suosiossa. Mummohan veti pultit siitä, että kävin peräti kolmen päivän reissulla Joensuussa ja Imatralla. Minun pitäisi kuulemma olla jo töissä ja tienaamassa. Kiitos, mummo, enpä tuota itse tullutkaan ajatelleeksi! Luulin näet, että Jumala ja Jesse aina välillä vain heittelevät tuolta taivosesta rahatukkoja hyveellisten ihmisten niskaan. Mutta joo, siinähän mummo sitten kakistelee. Se, mikä tosissaan enemmän huolettaa, on tuo meidän koiran heikko happi. Takajalat lengertää jo aika tavalla, onkohan sillä lonkat miten pahasti loppu? Nämä ennen-reissua-päivitykset nyt tuppaavat olemaan näin lyhyitä ja sisällöttömiä, mutta jahka tästä päästään "maailmalle huitelemaan ja tuhlaamaan rahaa", niin ehkä sitten on enemmän kerrottavaa, ja tietysti kuvia.
Palaillaan astialle.
Pitää muistaa käydä tulostamassa tilausvahvistukset hostellista ja Ryanairilta ihan paperiversioiks, ja kaksin kappalein, että ylipäätään päästään Irlantiin, ja saadaan vielä katto päämme päälle. Hehe, ihan kuin meillä olis yksi yhteinen pää. No niin vähän onkin: Jande, tuo perheemme (ala)pää. Mites tuo huumorinkukka nyt noin kukkiikin.
Positiivista viime päivissä onkin ollu juuri tuo ratsastus pitkästä aikaa, ja hetki sitten tilasin Klaus Thunderin kokoelman ja Niinivaara Expressin. Negatiivista taas hyttyset, pakko siivota koko ajan, ja mummoni lahjakkaat mielipiteet. Tuon sukumme matriarkan mielestä olen kuulemma "kiinnostunut vain rahan tuhlaamisesta ja maailmoilla huitelemisesta", näin ollen en ole suosiossa. Mummohan veti pultit siitä, että kävin peräti kolmen päivän reissulla Joensuussa ja Imatralla. Minun pitäisi kuulemma olla jo töissä ja tienaamassa. Kiitos, mummo, enpä tuota itse tullutkaan ajatelleeksi! Luulin näet, että Jumala ja Jesse aina välillä vain heittelevät tuolta taivosesta rahatukkoja hyveellisten ihmisten niskaan. Mutta joo, siinähän mummo sitten kakistelee. Se, mikä tosissaan enemmän huolettaa, on tuo meidän koiran heikko happi. Takajalat lengertää jo aika tavalla, onkohan sillä lonkat miten pahasti loppu? Nämä ennen-reissua-päivitykset nyt tuppaavat olemaan näin lyhyitä ja sisällöttömiä, mutta jahka tästä päästään "maailmalle huitelemaan ja tuhlaamaan rahaa", niin ehkä sitten on enemmän kerrottavaa, ja tietysti kuvia.
Palaillaan astialle.
Osa ehkä on Janin blogista lukenut, tai muuta kautta siitä kuullutkin, mutta emme siis ole menossa töihin siihen hotelliin, mihin piti. Syitä on monia, ja kaikki ovat varsin painavia sellaisia. Muun muassa Jennan allergia, palkkojen maksu, työilmapiiri, sijainti... Suomeksi sanottuna: vituiks män.
Nyt sitten olen yrittänyt etsiä duunia irlantilaisilta nettisivuilta, fiksailla CV:tä ja siinä sivussa siivota taas niin perkeleesti täällä Parikkalassa. Olen jo saanut kaikki makkareiden ja olohuoneen ikkunat pestyä. Tänään ajoin nurmikon, eli olen kyllä omasta mielestäni tehnyt ihan sievoisen osan näitä kotitöitä. Mutta koko ajan on tosi syyllinen olo, kun tässä koneella istuu. Huomenna onneksi olen menossa piipahtamaan Joensuussa (pitää muistaa ostaa Klaus Thunderia Irlantia varten) ja sitten tempaisen Imatralle kirjekaveria moikkaamaan alkuviikosta. Ja pääsen viimein käymään tallilla! Ihkuu, hevostyttö minussa herää jälleen. Tai ainahan mie olen sellainen ollut.
Kun vaan jaksais hoitaa nyt matkavakuutukset kuntoon, ja ehkä jopa ostaa häälahjan tuttavalle, niin olis jo joku homma alta pois... Ai niin, ja edessä on vielä mattojen pesua. Voi ihanaa kesää. Mummokin muistaa kysellä oleellisia kysymyksiä, kuten "Minkälaisia ihmisiä siellä Irlannissa on? Onkos ne mustia vai valkosia?" Ja kun tehtävänäni on muutamana iltana ollut lämmittää sauna vanhemmille, kun ne on olleet metsätöissä, niin mummo kauhistui: "Hyvänen aika, ossootkos sie... Sehä on puulämmitteinen sauna, mites sie sen ossoot lämmittee!!!?"
Hhnnnnnnaaaaaaaaaaaaarrrrrrgggghhhhhhhhh
Nyt sitten olen yrittänyt etsiä duunia irlantilaisilta nettisivuilta, fiksailla CV:tä ja siinä sivussa siivota taas niin perkeleesti täällä Parikkalassa. Olen jo saanut kaikki makkareiden ja olohuoneen ikkunat pestyä. Tänään ajoin nurmikon, eli olen kyllä omasta mielestäni tehnyt ihan sievoisen osan näitä kotitöitä. Mutta koko ajan on tosi syyllinen olo, kun tässä koneella istuu. Huomenna onneksi olen menossa piipahtamaan Joensuussa (pitää muistaa ostaa Klaus Thunderia Irlantia varten) ja sitten tempaisen Imatralle kirjekaveria moikkaamaan alkuviikosta. Ja pääsen viimein käymään tallilla! Ihkuu, hevostyttö minussa herää jälleen. Tai ainahan mie olen sellainen ollut.
Kun vaan jaksais hoitaa nyt matkavakuutukset kuntoon, ja ehkä jopa ostaa häälahjan tuttavalle, niin olis jo joku homma alta pois... Ai niin, ja edessä on vielä mattojen pesua. Voi ihanaa kesää. Mummokin muistaa kysellä oleellisia kysymyksiä, kuten "Minkälaisia ihmisiä siellä Irlannissa on? Onkos ne mustia vai valkosia?" Ja kun tehtävänäni on muutamana iltana ollut lämmittää sauna vanhemmille, kun ne on olleet metsätöissä, niin mummo kauhistui: "Hyvänen aika, ossootkos sie... Sehä on puulämmitteinen sauna, mites sie sen ossoot lämmittee!!!?"
Hhnnnnnnaaaaaaaaaaaaarrrrrrgggghhhhhhhhh
Eipä onneksi vituta. Suunnitelman muutoksia, aika suuriakin. Kerron myöhemmin lisää, kunhan asiat selkiytyy, mutta sanotaan nyt näin, että Irlantiin sentään ollaan vielä menossa. Että voikin ihmisellä olla paska tuuri. Kukaan ei ole kuollut tai mitään sellaista, mutta pitää tehdä monien asioiden kohdalla uudelleen järjestelyjä.
Olin sentään liikunnallinen tänään, ja kävin Parikkalan Piian Yöjuoksussa kaverini Tanjan kanssa. Neljä kilometriä, woooo! Päivällä siivosin yllättäen, tätäpä ei koskaan kotona ollessa tapahdukaan... Nyt kerron sitten opettavaisen tarinan: jos ajatuksenanne on siirtää Lundia-hyllyä pari pykälää ylöspäin, ottakaa kaikki tavarat pois hyllyltä. Ihan kaikki tavarat. Kuten esimerkiksi veljen vaivalla rakentama hävittäjän pienoismalli. Lentipä nyt sekin Stealth-hävittäjä edes kerran, tosin ei ihan tutkassa huomaamattomasti. Voi perkule, kun suututti taas oma tyhmyys. Sitten päätin, että koska mie sen hajotin, mie sen myös korjaan. Olenkin illan aikana tutustunut pienoismallimaalin kiehtovaan tuoksuun. Osaset sentään alkavat näyttää taas lentokoneelta. Jeejee.
Olin sentään liikunnallinen tänään, ja kävin Parikkalan Piian Yöjuoksussa kaverini Tanjan kanssa. Neljä kilometriä, woooo! Päivällä siivosin yllättäen, tätäpä ei koskaan kotona ollessa tapahdukaan... Nyt kerron sitten opettavaisen tarinan: jos ajatuksenanne on siirtää Lundia-hyllyä pari pykälää ylöspäin, ottakaa kaikki tavarat pois hyllyltä. Ihan kaikki tavarat. Kuten esimerkiksi veljen vaivalla rakentama hävittäjän pienoismalli. Lentipä nyt sekin Stealth-hävittäjä edes kerran, tosin ei ihan tutkassa huomaamattomasti. Voi perkule, kun suututti taas oma tyhmyys. Sitten päätin, että koska mie sen hajotin, mie sen myös korjaan. Olenkin illan aikana tutustunut pienoismallimaalin kiehtovaan tuoksuun. Osaset sentään alkavat näyttää taas lentokoneelta. Jeejee.
- Mood:
cynical
Blogin aiheena matka Irlantiin: työskentelemään ja etsimään itseä, tai jotain yhtä filosofista. Mutta miksi?
Alussa oli unelma. Okei, opinnot siihen vaikuttivat jonkin verran, mutta vihreä saari on minulle jo muutaman vuoden huhuillut. Sitä haluaa nähdä edes vähän maailmaa, ennen kuin uraputki (hah!) tai epätoivo imaisee täysin. Päätin sitten lähteä tänä kesänä töihin Eireen kera Janin ja Jennan. Tässä vaiheessa Jani on jo siellä, ja Jenna lähtee sitten miun kanssa samaa matkaa. Suomen suvessa vielä siis kirjoitan.
Tähän mennessä tapahtunutta: kierroksia Kelalla, verovirastossa ja ties missä. On ollut yllättävän paljon selvitettävää ennen lähtöä! Päivällä ostin työkengätkin, ehkä olis myös tukisukkien paikka. Kiitos, perintötekijät! Olen muuttanut tavaroita takaisin vanhempieni nurkkiin pyörimään, ja siitä pitäisi vielä erotella mahdolliset mukaanlähtevät tavarat... Aika Material Girl -olo. Tähän asti en ole osannut jännittää matkaa, mutta nyt alkaa vähän konkretisoitua koko homma. Tosin uutiset Janilta eivät olleet mitenkään yltiöpositiivisia, joten vähän huolettaa oma (ja meidän kaikkien) pärjääminen perillä. Mutta pitää odotella enemmän uutisia, eikä panikoida turhia. On sitä ennenkin selvitty.
Ehkä alan pian tehdä vanhoja kunnon tavaramuistilistoja, joita ennen aina ihan mehuissaan kirjoitteli ratsastusleirejä varten. Jee, Irlannissa on ainakin hevosia!
Alussa oli unelma. Okei, opinnot siihen vaikuttivat jonkin verran, mutta vihreä saari on minulle jo muutaman vuoden huhuillut. Sitä haluaa nähdä edes vähän maailmaa, ennen kuin uraputki (hah!) tai epätoivo imaisee täysin. Päätin sitten lähteä tänä kesänä töihin Eireen kera Janin ja Jennan. Tässä vaiheessa Jani on jo siellä, ja Jenna lähtee sitten miun kanssa samaa matkaa. Suomen suvessa vielä siis kirjoitan.
Tähän mennessä tapahtunutta: kierroksia Kelalla, verovirastossa ja ties missä. On ollut yllättävän paljon selvitettävää ennen lähtöä! Päivällä ostin työkengätkin, ehkä olis myös tukisukkien paikka. Kiitos, perintötekijät! Olen muuttanut tavaroita takaisin vanhempieni nurkkiin pyörimään, ja siitä pitäisi vielä erotella mahdolliset mukaanlähtevät tavarat... Aika Material Girl -olo. Tähän asti en ole osannut jännittää matkaa, mutta nyt alkaa vähän konkretisoitua koko homma. Tosin uutiset Janilta eivät olleet mitenkään yltiöpositiivisia, joten vähän huolettaa oma (ja meidän kaikkien) pärjääminen perillä. Mutta pitää odotella enemmän uutisia, eikä panikoida turhia. On sitä ennenkin selvitty.
Ehkä alan pian tehdä vanhoja kunnon tavaramuistilistoja, joita ennen aina ihan mehuissaan kirjoitteli ratsastusleirejä varten. Jee, Irlannissa on ainakin hevosia!
Profile
![[info]](http://p-stat.livejournal.com/img/userinfo.gif)
kahvisieni- kahvisieni
Syndicate
