Melkoista helvettiä oli tämä päivä. Tänään alkoi nimittäin kassaharjoitteluni.Voi jestas, olin jo yhdessä vaiheessa valmis kierimään lattialla kirkuen, kun ihmisiä vain lappoi ovista sisään, ja kaikki halusivat palvelua just nyt ja heti...

Olen siis saanut töitä ABC-liikennemyymälästä, ja siinä missä viime viikko meni vielä tiskien monotonisessa maailmassa, tällä viikolla putosin sitten syvään veteen. Sori nyt vaan, jos joku asianosainen tätä lukee, mutta kuka vitun idiootti sen kassalaitteen on suunnitellut? Ainakin jotain Windowsin järjestelmää se käyttää, mikä selittää paljon. Siinä ei ole mitään loogista, vaan kaikki on jossain kymmenien mutkien takana! Todella helppo lyödä väärin, ja se masiina ei edes tunnista kaikkea. Osa lisukkeista puuttuu sieltä, joten sitten pitää naputella ne käsin, ja taas tulee virheitä. Sinänsä taisin kyllä selvitä päivästä ilman pahempia kämmejä, tosin se kone meni kahdesti tilttiin, ja taisipa siinä välähtää myös blue screen of death. ÄÄÄÄÄÄGHHHHHHHHHHHHHHH!!!

Sitten kun samaan aikaan pitäisi vielä huolehtia, että noutopöydässä on ruokaa, että astiahyllyjä tyhjennetään ja että kahvia riittää masiinassa, alkaa olla melkoinen repeämisen tunne, ja tällä kertaa se ei ole naurureps. Mutta ehkä se tästä, tänään oli kuulemma poikkeuksellisen hälinäpäivä. Noh, vielä kolme päivää töitä, ja sitten juhannuksen viettoon Joensuuhun. Tosin varoitan, että saatan siinä vaiheessa ryömiä uikuttaen jonnekin sillan alle piiloon.

Ääh ääh ääh!!!

En saa mitään aikaiseksi, en ole edes hakenut kesätöitä, en ole hakenut asumistukea, olla möllötän vaan, ja dataan. Rahaa menee koko ajan turhaan, ulkona kahvitteluun ja sellaiseen, joka kyllä on mukavaa, mutta tulee perhanan kalliiksi pidemmän päälle. Ja kun niitä tuloja ei ole yhtään! Perse.

Ääh ääh äääähhhhh!!!!

Ostin tänäänkin kaksi levyä ja lipun Mokoman keikalle. Levyt maksoivat yhteensä sentään 19,90, etten onneksi täysihintaisia paukauttanut menemään. Ja tuli käytyä kahvilla ja jätskillä ja ruokakaupassa, ja ruokaan meni heittämällä enemmän, kuin levyihin. Kunpa söisin vähemmän, tai miulla olisi huono ruokahalu, niin säästäisin pitkän pennin. Onhan noista levyistä kuitenkin pidemmäksi aikaa iloa, kuin ruuasta, ja niillä on jälleenmyyntiarvo. Ruokaa on vähän paha jälleenmyydä, ellei kyseessä ole joku kakkarakastaja, l. koprofiili. Vielä pitäisi hommata pyörään ehkä jotain tarvikkeita, mikäli lamppu ei enää pelitä, ja telkkarin kaverina digiboksi olisi mukava. Tosin toistaiseksi riittäisi dvd-soitin, ja sellaisen voisin napata kotoa mukaan, kun eivät porukat kuitenkaan ikinä katso mitään dvd:itä.

Onnistuin sentään heittämään puolivahingossa puujalkain puujalan, kun Kerubissa keskustelimme Jeesuksen mahdollisesta ulkonäöstä. Länsimaisessa taiteessa Jesse on aika vaalea mies, ja sitten mietittiin, että miten esim. Israelissa hänet kuvataan. Totesin, että "ehkä Jeesus on sellainen ristiverinen!" Parin sekunnin hiljaisuus, ja naur naur reps reps. :D

Jaahas, en kyllä sitten ole jaksanutkaan tänne päivittää mitään. Ei ole enää mitään julkista raportoitavaa, kun näkee ihmisiä taas face-to-face. Ostin tänään Veitsi-Vakasta pienen soittorasian, musiikkina Imagine. Jotenkin soittorasian ääni on miusta aina ollut hyvin lohdullinen. Kohta pukkaa synttäreitäkin. Ikäneidoksi kohta tituleerataan. Lauseet ovat kovin irrallisia tänään, näemmä. NMESillä saattaa olla osansa tässä. :) Oli kyllä laatuviikonloppu, kiitos vielä kaikille järjestäjille, teidän apuna oli mukava olla.

Muutama päivä on oltu jo Suomen kamaralla. Järjestin ovelana kettuna yllärin kavereille, ja vain ilmestyin Jennan kanssa St. Patrick-pippaloihin Palaveriin. En tiedä, miksi halusin tähdätä moiseen draamaan, mutta iloisesti yllättyneitä ihmiset tuntuivat olevan. :D Tai Nooran "Maija, perkele!!" huudahdus oli aika monimerkityksinen, heheheee. Mutta summa summarum, ainakin miusta on mukava olla taas kotona.

Viimeiset päivät Irlannissa menivät vähän sumussa. Lähdin sunnuntaina Kilshannysta, Orla ja pojat saattoivat miut bussiasemalle. Dubliniin päästyäni otin taksin, ja menin Swordsin kaupunginosaan, josta olin varannut hotellihuoneen. Kävin illalla kiertelemässä ostaria, syömässä, ja katsomassa leffan (Confessions of a Shopaholic). Ihan jees, leffa tarkoituksena olikin katsoa juuri jotain rentouttavaa hömppää. Aamulla herätyskello pirahti soimaan puoli viideltä, ja tunnin päästä matkasin jo kentälle, taas taksilla. Lentokentällä sitten alkoivatkin iloiset ajat: laukut olivat paljon painavammat, mitä oletin. Olin siis punninnut niitä Hurleyillä, ja siellä henkilövaaka näytti ison laukun painoksi 16 kg ja pienemmän 11 kg. Jee, kentällä laukut olivatkin 17 ja 14 kg. Riemu oli tosiasia. Heitin sitten roskiin pari pulloa kosmetiikkaa, takin, housut, alkkareita, pitkiksiä, neljä paitaa, pyjaman, hiusharjan, purkat, karkit, lehden, kirjan, huulirasvat, kyniä ja vielä jotain muuta. Vähän kyrpi siinä vaiheessa, kun pääsin turvatarkastukseen. Ja taas se helkutin metallinpaljastin vinkui, vaikka miulle ei ollu mitään metallista päälläni. Argh. Suomessa raahauduin lopulta junalla kotiin, ja illallista syödessä meinasin nukahtaa lautasen ääreen. Kävin vielä saunassa. Hieman ärsytti myös, ettei 4.3. lähettämäni paketti ole vieläkään tullut perille. Eihän siellä ollutkaan kuin lahjaksi saamiani asioita, vaatteita ja tuliaiskarkkeja. :( Perse.

Tiistaina sitten tosiaan suoritin yllätysiskuni Joensuuhun, ja hengailin Jennan ja Siiri-koirulin luona. Onneksi ehdin nähdä yllättävän paljon tyyppejä, ja St. Patut olivat mukavat. Nyt kun vaan pääsisi nukkumaan viikon univelat pois. :) Tarkoituksenani on vielä laitella kuvia, ja muutenkin blogi jatkunee, vaikka Irlanti-kausi on nyt takana päin. Mutta tuntuu hyvältä nyt päättää tuo vaihe elämästä, vaikka Irlannin ajat sinällään olivatkin ihan mukavat, ja välivuosi siellä oli erittäin onnistunut päätös. Nokka kohti kevättä, ja toivon mukaan kämppää Jojesta.

Pakotin itseni naputtelemaan nyt jotain tuosta linnasta, vaikka kovasti olisi mieli vain tehnyt datailla turhilla sivuilla ja laiskotella... :P Ensin vähän faktoja, röyhkeästi esitteestä kopioiden:

Nykyinen linna valmistui n. 1425, tosin paikalla on ollut asutusta ja vartiotorni jo sieltä 1100-luvulta lähtien. 1500- ja 1600-luvuilla linna oli O'Brienien tärkeä tukikohta, ja linnan sisustukseen on hankittu juuri tuolta ajalta olevia esineitä ja huonekaluja. Monet tavarat siellä siis ovat tuotuja jostain muualta, mutta ajallisesti kuitenkin täsmäävät, ja vastaavia linnassa on varmaan ollutkin. Linnan ympärillä on keinotekoinen kylä, jonne on siiretty tai rakennettu vanhojen mallien pohjalta 1700- ja 1800-lukujen asumuksia ja rakennuksia. Sinänsä talot on ihan hienosti laitettu kuosiin, ne on todellakin tehty kivestä ja katettu heinällä (miten thatched suomennetaan järkeävästi?), lisäksi kaikissa paloi turvenuotio siellä takassa. Toisaalta kyllähän ne selvästi ovat sinne tuotuja, eikä missään ole tuolle ajalle kuuluvaa lehmänlannan hajua tai muuta "epämiellyttävää". Kesäaikaan kylässä näkee asukkaita, eli henkilökuntaa pukeutuneena ajan henkeen, kertomassa tarkemmin esim. sepän talosta. Nyt tosin oli aika hiljaista, eikä näyttelijöitä ollut töissä, mutta eipä se minua haitannut.

Kiertelyyn meni helposti puoli päivää, ja vähän harmitti, kun tässä vaiheessa vuotta kaikki puutarhat olivat vielä aika ankean näköisiä. Claudia ja toiset saksalaistytöt puhuivat vain saksaa keskenään, mikä myös vähän ihmetytti, mutta sainpahan sitten haahuilla omissa oloissani ja ajatuksissani. Kävin myös kierroksen lopuksi tea roomissa hörppäämässä vähän kuumaa teetä, ja syömässä aivan mahtavan omenapiirakan! Ehkä parasta pitkään aikaan, ja se tarjoiltiin vielä kermavaahdon kera... Njam! Nyt sitten kuvia kierrokselta, toivottavasti selittävät itse itsensä. Osa näistä onkin jo Facebookissa nähty.

   

      

Ylävasemmalla siis kalastajantalo, ja yläoikealla varsinainen linna. Alavasemmalla yksi linnan rouvainhuoneista, keskellä mielenkiintoista seinätaidella, ja alaoikealla esitteen mukaan varakkaan maanviljelijän talosta makkari. Noita Jeesus-patsaita ja -tauluja kyllä oli joka paikassa, ja etenkin makkareissa. En tajua, miten entisaikaan joka perheessä on ollut tusina penskaa, kun Jesse on koko ajan vahdannut seinältä. Minua kyllä ahdistaisi hommailla mitään, jos heti sängyn yläpuolella olisi joku vahtaava ihmishahmo... Puisto siis kaiken kaikkiaan oli ihan mukava kohde, ja kesällä siitä varmaan saa irti vielä enemmän.

Viime viikolla sitten viimein pääsin käymään Moherilla uudestaan! Edellinen reissuhan oli melkoinen phail... Nyt kuitenkin sää suosi, ja lähdin matkaan autolla. Pistetään tähän parit kuvat, vaikkei sitä upeutta voikaan millekään filmille tai muistikortille tallettaa.

   

  

Ylävasemmalla O'Brienin torni jyrkänteiden pohjoispuolella, yläoikealla ovelasti piilotettu vieraskeskus/matkamuistomyymälä/näyttelytila. Siellä siis on ihan tilat pitää konsertteja ja noin.

Sit vielä pari randomia otosta. Ensimmäisenä Kilmacduaghin lievästi vino torni, vanhan luostarin raunoilla. Toisessa sitten allekirjoittanut itse Clyden kanssa. Huomatkaa, kuinka olen alentanut Heinola-paidan paskanmättöpaidaksi, muaahahahahahahaaaa!!! Ja kumisaappaat vain ovat niin hot. Lisäksi kuvassa on surullinen optinen harha, sillä Clyde on oikeasti ihan valtava hevonen, ja nyt mie näytän sen rinnalla paljon isommalta... :( Tossa se näyttää melkein ponilta.

   


Huhhuh, siinäpä kuvia kerrakseen... Palailen taas, kunhan jaksan. On tämä agraarielämä niin kuluttavaa.

Edellisestä päivityksestä onkin vierähtänyt melkein kuukausi! Ohoh. En vaan jotenkin ole jaksanut ajatella kirjoittamista, vaikka monta kertaa on tullut mieleen, että voisi blogiakin päivittää. Täällä kevät alkaa olla kovastikin tuloillaan, innokkaimmat leikkaavat jo nurmikkoa, ja narsissit ja muut sipulikasvit jo kukkivat. Krookukset <3 Muutenkin viime päivinä on ollut mukavan leutoa, kymmenen astetta lämmintä ja eteläinen tuuli. Eikä sadetta, woop woop!

Nyt keväällä sitten metsästyskausi on aluillaan, ja kyseessä on tietysti tää englantilaistyylinen ketunmetsästystraditio. Tosin täällä harvemmin mitään metsästetään, ennemminkin kyseessä on vain vauhdikas maastoesteratsastus. Olen ollut pari kertaa katsomassa, ja ihan mielenkiintoista se on, tosin taas kerran suomalainen ja irlantilainen hevoskulttuuri eroavat toisistaan valtavasti... Kattelin vähän huuli pyöreänä, kun osa ratsastajista näytti siltä, ettei koskaan ole kuullut myötäämisestä ja kevyestä istunnasta. Osa roikkui ohjissa mukana kuin lakanat narulla, ja heposet säntäilivät sinne tänne, osa rynnien aidoista läpi. Sitten sainkin kuulla, että monikaan ratsastaja Irlannissa ei ole koskaan käynyt tunneilla, tai missään opetuksessa! Onhan Suomessakin varmasti noita, mutta silti aika järkyttävää, että hevosparat joutuvat hyppäämään muureja ja muita "kiinteitä" esteitä selässään ratsastaja, joka ei osaa muuta kuin roikkua säkkinä mukana. Jopa Pat kuulemma on tällainen itseoppinut ratsastaja! O_O No, sen kyllä huomaa istunnasta, vaikka muuten se onkin ihan hyvä ratsastaja.

Lisäksi metsästyksen aikana jotkut rauhallisesti polttivat tupakkaa satulassa ollessaan, ja osa nautti jopa metsästysryypyn, eli kunnon tujauksen viskiä tai brandya siinä ratsastellessaan. Melkoista, sanoisin. Tupakka nyt on paitsi ruman näköistä,  myös aika vaarallista. Mitäs, jos se hehkuva tumppi putoaakin suusta ja jää johonkin satulan ja hevosen väliin lämmittämään? Lisäksi jotkut olivat olevinaan kovinkin äijää, ja ratsastivat kypärän leukahihna auki... Voi äly, mitä vatipäitä. Sama sitten, onko koko kapine päässä, jos ei sitä kiinnitä. Tervetuloa aivovamma ja kallonmurtuma.

Muutama menestystarina mahtuu tähän kirjoitustaukoon. Onnistuin tallilla rauhoittelemaan Clyden niin hyvin, että pystyin nostamaan sen takajalan, vaikka tähän asti kyseinen operaatio on aina ollut melko hasardia toimintaa. Olen varmaan tästä kirjoittanut monta kertaa aiemminkin, mutta siis Clydeä voisi kuvailla sanoin "more issues than a fucking newsstand". Yksi näistä ongelmista hällä on jalkojen, erityisesti takajalkojen nosto esim. kengityksen ajaksi. Kun yhtenä iltana taas Pat meinasi hermostua Clyden pyörimiseen ja hermoiluun, kysyin, että saanko kokeilla yhtä taktiikkaa. Sitten rauhallisesti, hiljaa silitellen sain pollen rentoutumaan niin, että se antoi miun kulkea kaulan ali (tämäkin yleensä aiheuttaa hevoselle sydänhalvauksen), ja lopulta nostin takajalan ilmaan. Pat oli ihan yllättynyt, ja totesi, että "well done!" Vaikka olin tosi coolisti tuon jälkeen, olin sisäisesti haljeta riemusta. Jotakuinkin Gandalfia lainaten: "Niin, hyvä Gimli, on lohdullista huomata, ettei ole erehtynyt joka kohdassa". Täällä olo kun tuntui välillä yhdeltä pitkältä mokailujen putkelta. Viimeinkin tein jotain todella oikein, ja lisäksi tuo todisti sen, että hevosta voi käsitellä myös täysin äänettömästi ja lempeästi, ja silti päästä tuloksiin. Hieman maltillisemman innostuksen sai tänään aikaan erittäin onnistunut peruutus hevosenkuljetusvaunulle. Vetokoukku osui millilleen oikeaan kohtaan, ekalla yrittämällä. :D

Kuvia on taas kertynyt blogattavaksi, mutta tällä kertaa en jaksa laittaa yhtään. Kirjoitan ensi kerralla myös enemmän visiitistä Bunratty Castleen, yhteen alueen turistikohteista. Muuten linna ja sen ympärillä oleva puisto olivat aika peruskauraa, ja vähän tehdyn oloista, mutta mielestäni kuitenkin ehdotonta plussaa oli, että näyttelyissä oli paljon ihan henkilökohtaisia esineitä, ei vain jotain yleisiä tauluja tai haarniskoita. Minusta esimerkiksi vaatteet, kirjoitusvälineet ja muut "inhimilliset" tavarat ovat aina kiinnostavampia kuin rakennukset. Bunratty kyllä oli laitettu mielestäni hyvin entisaikojen kuntoon. Oli hauskaa bongailla yksityiskohtia, joissa vanhat irlantilaisuskomukset selvästi vielä olivat esillä. Vaikka linna oli rakennettu 1300-luvulla (enimmäkseen), ja siis hyvän aikaa kristityn Irlannin aikana, melkoisia vihjeitä siellä seinillä oli. Sarvipäähahmoja ja jalat levällään olevia naisfiguureja... :D Mutta Bunrattystä lisää siis seuraavassa päivityksessä.

Ai niin, nyt muuten iski raja vastaan Nora Robertseissa, ja pahasti. :/ En kestä, että kaikki hahmot ovat aina täydellisiä, atleettisia, karvattomia ja hienhajuttomia. Ja niillä on aina rahaa. Ja ne on tohtoreita tai vastaavia alle kolmekymppisinä. Ja ne kaikki menee lopussa naimisiin, ja haluavat lapsia. Palailin taas fantasian pariin, koska niissäkin on enemmän uskottavia juttuja kuin Robertseissa. Aloitin Robin Hobbin "The Farseer" trilogian, kohta on eka kirja luettuna. Vielä kun muistais palauttaa ajoissa kirjastoon...

Huhhuh, takana on pari tuntia innokasta tanssia tuolla kyseisellä kurssilla. Olen lokakuusta asti käynyt laittamassa jalalla koreasti, ja aika hyvin jo nyt sujuu eri kuviot. Tuota set dancingia voisi verrata tanhuihin, aika samanlaisia juttuja siellä on. Isolla porukalla siis humpataan menemään vinhan irkkumusiikin säestyksellä. Wikipediasta löytyy pieni artikkeli aiheesta: en.wikipedia.org/wiki/Set_dance  Olen edistynyt siinä määrin, että käyn nykyään jo aikuisten tunnilla, en enää siellä nuorten ja aloittelijoiden porukassa :D

Muuten täällä eletäänkin mielenkiintoisia aikoja, sillä lauantai-iltana Orla otti kaviosta osumaa. Onneksi ei käyny kovin pahasti, muttaa kylkiluu häneltä murtui, joten aika pitkiä päiviä on tässä tullut tehtyä. Itse olin siis sunnuntaina Connemaran kiertoajelulla Claudian kanssa, joten en nähnyt tilannetta, mutta Orla oli pitelemässä kiinni Clyde-heppaa, kun Pat oli nousemassa satulaan. Clyde päätti, että "fuck this", ja lähti liikkeelle, työntäen Orlan pois tieltään huomaavaisesti takajalallaan. Tänään tosin itsekin sain kaviosta, kun Freddie-poni keksi mäjäyttää minua takajalallaan reiteeni. Onneksi se ei osunut kunnolla, tuntui lähinnä läpsyltä. Olin enimmäkseen yksin tallilla, kun Pat vei pari hevosta läheiselle tallille harjoitettavaksi, siellä kun on parempi kenttä kuin meillä. Karsinoita siivotessani päästin orivarsan puoleksi tunniksi hiekkakentälle, ja jostain syystä kopukka juoksi koko ajan ympäriinsä, välillä pukitellen ja piereskellen kovaäänisesti. Ilmeisesti hieman energiaa varastossa... Itse en siis hoputtanut sitä, tai ajanut millään lailla, mutta silti varsa juoksi itsensä hikeen siinä kentällä, ja lopulta piehtaroi kuralätäkössä. Muut pollet sentään tajusivat pitää itsensä kuivana.

Tosiaan, mainitsin tuossa ylempänä sen Connemaran kierroksen. Koska Claudialla ja minulla oli lauantai vapaata, lähdimme klo 7:30 matkaan kohti Galwayta. Perillä tavattiin Claudian kaksi au pair -kaveria, molemmat siis saksalaistyttöjä, joten aika nopeasti tytöt päätyivät puhumaan keskenään saksaa. Muuten kyllä olivat mukavia tyttöjä, eikä oikeastaan haitannut, etten jutellut paljoa matkalla. Edellisen viikon jäljiltä hiljaisuus oli erittäin tervetullutta, sillä Séamus ja Eoin puhuvat ihan tolkuttomasti... Talvikuukausina Irlannin luonto on vähän hillitymmin vihreä, joten Connemaran alueen karu kauneus korostui entisestään. Toisaalta olisi kyllä hienoa nähdä paikka myös kesällä, varsinkin Kylemore Abbeyn puutarhat. Siellä näkyi hortensioita ja ruusupuskia, mutta kaikki olivat tietysti aika ruskeita ja kukattomia tähän aikaan vuodesta. Kierros tehtiin pikkubussilla, mikä oli mukavaa, sillä pystyimme pysähtelemään useammin, eikä ihmisten purkautuminen autosta ja ahtautuminen takaisin autoon vienyt kovinkaan kauan aikaa. Laitan tähän parit kuvat kierrokselta.

   



   



Alinna siis Kylemore Abbey. Sen rakennutti englantilainen Mitchell Henry vuosina 1863-1868 vaimolleen. Sen jälkeen, kun Henryn vaimo kuoli heidän Egyptin-lomansa aikana Kairossa 1875, ei mies enää viettänyt siellä juurikaan aikaa. Molemmat on kuitenkin haudattu Abbeyn tontille, kauniiseen mausoleumiin. Abbey eli luostari tuosta rakennuksesta tuli vuonna 1920, kun benediktiiniläisnunnat ostivat tilukset. Todella kaunis ja rauhallinen paikka, mielellään siellä olisi pidemmänkin aikaa tallustellut.

Kello on jo yksi yöllä, ja huomenna taas tallipäivä edessä... Päivitän taas, jahka jotain kiinnostavaa tapahtuu. Yleinen mieliala on tällä hetkellä paranemaan päin; onneksi on mese ja facebook! ;)

Vajaa vuorokausi Clarea takana. Lento ja muu matkustelu sujui hyvin, joskin lievää ahdistusta oli havaittavissa. Jotenkin nyt kotoa lähteminen oli paljon hankalampaa, kuin viime kesänä. Kulttuurishokki, tai siis sen välilaskuvaihe osui juuri pahaan saumaan. Mitä muistan vaihtarivuoden orientaatioista, niin kulttuurishokki etenee sellaisina aaltoina. Ensin tulee sellainen turistivaihe, kun kaikki on uutta ja hienoa ja jännittävää. Sitten parin kuukauden kuluttua tulee laskuhumala, kun koti-ikävä iskee ja muutenkin alkaa huomata negatiivisia asioita vieraassa kulttuurissa. Siitä lähdetään taas uuteen nousuun, kun pikkuhiljaa alkaa olla sinut ympäristönsä ja kielen kanssa. Joulun aikoihin sitten tulee taas mahalasku, kun silloin varmasti tulee mieleen perhe ja ystävät tavallista voimakkaammin. Itse satuin juuri käymään kotona tässä vaiheessa, joten ehkä siksi kaikki Suomessa tuntui maailman parhaimmilta asioilta, ja paluu tänne oli yhtä riemuisa kuin hiehon kyyti Järvi-Suomen Porttiin. No, tästä pitäisi taas olotilan kohentua kuukauden sisään, kun taas pääsee näihin rutiineihin takaisin sisään.

Viime kesänä oli ukkonen sinä iltana, kun saavuin, ja taas vuorokauden sisään perille pääsystä salamat räiskyivät ja sähköt meinasivat mennä pariinkin otteeseen. Taivaalta tuli herneen kokoisia rakeita, ja tuuli vinkui ja ulvoi koko talossa. Olen kyllä dataillut koko päivän, eli sen suhteen olen saanut olla sisällä, lämpimässä. Tänään töitäni on ollu lähinnä vahtia poikia, ja tehdä ruokaa. Ensi viikko sitten onkin vähän rankempi, kun Orla on viisi päivää Dublinissa... Sisulla siitä selviää, ehe ehe.

Janille tiedoksi, että olen edennyt jo kohtalaisesti siinä Ursula Le Guinin kirjassa, mutta yllättävän hidaslukuista se on, vaikkakin mielenkiintoista. Olen ehkä lukenut muutaman Nora Robertsin liikaa, kun aivot ei enää jaksa keskittyä yhtään erilaiseen tekstiin.

Suomessa taasen, lomasella. Kävin tänään ihanalla kävelyllä metsässä, tai sellasella luontopolulla. Vaikkei polkua oltu avattu, niin ei siinä ollu kuin nilkkoihin asti lunta, joten hyvin pääsin talsimaan eteenpäin. Nappailin vielä paljon kuvia, ja söin lunta. Saunakin oli nannaa, ja uskalsin jopa ajaa taas autoa täällä oikeanpuoleisessa liikenteessä. Oli kyllä varsin hiljaista tien päällä, joten ei ressittänyt. Tosin olen vakuuttunut siitä, että Ford Focuksen ohjaus on ehkä parasta ikinä, sen lötkön Avensiksen jälkeen, sori vaan Toyotanistit... :D

Uusi vuosi, tai siis sen vaihde Joensuussa oli mahtava. Olin tosin evo, ja toin Hannalle samanlaisen kortin, jonka lähetin hänelle jo aiemmin. Ei vaan pystyny muistamaan... Turisas DVD saavutti suuren suosion, ainakin kahden henkilön kohdalla. Ja Kottareiden kiekko toimi myös krapulapäivän mausteena, tosin itsellä ei ees pahemmin ollut kankkusta. Väsy kylläkin, kun Jussin sanamuunnosbileet jatkuivat aamuviiteen. Hajosin suunnilleen joka lohkaisulle, eikä sitä reaktiota edes selitä päihtymys tai väsymys, korostaa kyllä ehkä. Mutta tonaaliset arvet ja tunkkanen messu vain pudottivat miut kirjaimellisesti lattialle.

Huomenna Tanja tulee varmaan visiitille, ja voidaan tuhota litra kahvia ja sielumme. :) Ja ensi viikolla yritän mennä katsomaan Suskun uutta kotia. Sitten lauantaina onkin jo Ukkosmaineen keikka, ja nokkani kääntyy taas kohti Joensuuta. Nähdään pian, frendit.

Eipä kyllä tänä jouluna se kuuluisa joulunhenki ehtinyt meikäläiselle asti... Harvoinpa on tuntunut näin epä-joululta. Huoh. Jotain kertonee se, että dataan aattona, kun ei järkevämpääkään tekemistä ole. Penskat nyt on ihan lentoon lähdössä, kun yöllä pukki tulee, itseäni lähinnä kyrpii, että myöhemmin pitää vielä saada paketoitua pari lahjaa, ja sit roudata ne kuusen alle. Eilen taas "mokailin", kun pojilla oli viimeinen koulupäivä ennen lomaa. Tarkoitus oli, että molemmat menevät kouluun, vaikka Eoin olikin vähän kipeä, koska niillä oli vaan pari tuntia koulua ylipäätään. Meidän olisi sillä välin pitänyt mennä ruunaamaan Freddy-poni. No, aamulla Eoinilla oli 38,2 kuumetta, ja muutenkin se valitteli ties mitä vaivaa, joten ajattelin, että parempi sen on jäädä nukkumaan, ettei sitten joulupäivänä ole koomassa. Ja taas teit virheen, Maija! Iltapäivällä menin sitten yksin tallille, että tulee hevoset ruokittua, kun kuulemma päivän aikataulut meni tuon takia ihan vituilleen. Kun Eoin ei voi olla kahta tuntia yksin kotona. Äääääähh, onneksi viikon päästä oon jo Suomessa.

Ja voi vittu, kun edes KERRAN miun nimi olisi jossain oikein! Nää kirjottaa miun nimen aina Miaja, en tajua miksi, kun olen itse kirjottanut sen useasti näkyvälle paikalle, ja esim. sähköpostieni loppuun aina, kuten kuuluukin. Vittu mie muutan kohta nimeni joksikin todella yksinkertaiseksi, kun kukaan ei näemmä viitsi vaivautua kirjottamaan viittä kirjainta peräkkäin oikeassa järjestyksessä. Oon ollu Mya, Miaija, Miaja, Mia... Sukunimestä nyt puhumattakaan. Ymmärrän, ettei enkunkielisille ihmisille pelkästään lausuttuna miun nimen kirjoitusasu voi valjeta, mutta kun oikeesti oon kirjottanu sen niin moneen kertaan, että luulis ees jollekin jäävän mieleen. Teeman sopien The Ting Tingsin laulu "That's Not My Name":

Four little words just to get me along
It's a difficulty and I'm biting on my tongue and I
I keep stalling, keeping me together
People around gotta find something to say now

Holding back, everyday the same
Don't wanna be a loner
Listen to me, oh no
I never say anything at all
But with nothing to consider they forget my name
(ame, ame, ame)

They call me 'Hell'
They call me 'Stacey'
They call me 'her'
They call me 'Jane'
That's not my name
That's not my name
That's not my name
That's not my name

They call me 'quiet girl'
But i'm a riot
Mary, Jo, Liza
Always the same
That's not my name
That's not my name
That's not my name
That's not my name

I miss the catch if they throw me the ball
I'm the last chick standing up against the wall
Keep up, falling, these heels they keep me boring
Getting glammed up and sitting on the fence now

So alone all the time and I
Lock myself away
Listen to me, i'm not
Although i'm dressed up, out and all with
Everything considered they forget my name
(ame, ame, ame)

They call me 'Hell'
They call me 'Stacey'
They call me 'her'
They call me 'Jane'
That's not my name
That's not my name
That's not my name
That's not my name

They call me 'quiet girl'
But i'm a riot
Mary, Jo, Lisa
Always the same
That's not my name
That's not my name
That's not my name
That's not my name

Are you calling me darling?
Are you calling me bird?
Are you calling me darling?
Are you calling me bird?

Miulta onkin pari kertaa jo kyselty, että millaisia jouluhommia täällä on tehty, tai millainen joulunvietto Irlannissa on. No, tietysti sen joulupäivän hässäkän näkee vasta sitten, mutta on täällä jo kaikkea valmisteltu. Kuusi tuotiin sisään pari päivää sitten, ja koristeltiin. Latvassa nököttää tähden sijaan enkeli, tosin nyt asetelma näyttää enkelin kannalta aika kivuliaalta... ;) Tänään sitten laiteltiin jouluvaloja ikkunoihin, ja punaisia ja kultaisia nauhoja takanympärille. Oviin pistettiin rusetit, ja ikkunalaudoilla on seimiasetelmia ja joulukoristeita. Miunkin ikkunalaudalla on sähkökynttilä, ja ovessa pieni rusetti. Kaupoissa on tosiaan joulukamaa ollut pitkään, jo marraskuun alusta lähtien. Suurin osa irlantilaisista taitaa satsata koristeluun saman verran kuin suomalaisetkin, tutunomaisia ovikransseja ja ulkovaloja täälläkin näkee. Sitten on tietysti niitä, jotka korvaavat puuttuvaa järkensä valoa asentamalla talonsa ympärille, päälle ja sisälle kaiken, mitä paikallisesta Eko-Visiosta irti lähtee. Olen nähnyt pari todella kammottavaa esimerkkiä: paljon vilkkuvia, sinisiä valoja (tulee poliisit mieleen); motorisoitu pukki, joka kiipeää seinää pitkin (ei onneksi yhtään kammottava); kaikenmaailman valaistuja rekiä ja sykkiviä, kakofonisia valoja. Henkilökohtaisesti ne karkottaa miusta viimeisenkin joulumielen.

Ei kyllä muutenkaan ole ollut itsellä kovin jouluinen olo. Elän ikuista lokakuuta täällä. Aina on se +6 astetta lämmintä ja tihkusadetta ja tuulta. Pimeämpää tietysti on, kuin alkusyksystä, mutta ei Suomen mittakaavaa. Täällä aurinko nousee näin joulukuussa siinä kahdeksan maissa, ja laskee vähän neljän jälkeen. Valoisaa on kuitenkin se reilu 8 tuntia vuorokaudesta. Jani sitten kyseli, että onko ikävä porukoita. No, minulle ei ainakaan kannata olla kateellinen siitä, että en vietä joulua kotona. Kyllä nimittäin näin joulun aikaan alkaa vähän kirpaista, kun haluaisi olla jotenkin tutussa ympäristössä. Tämä onkin elämäni toinen joulu jossain muualla, kuin vanhempien luona. Jouluruokia saan kyllä sitten Parikkalassa varmaan ihan liiankin kanssa ahtaa, mutta kieltämättä nyt on jo kova mieli päästä Suomeen. Kolme viikkoa siellä tuntuu ihan tajuttoman lyhyeltä ajalta, mutta toisaalta, äkkiä se aika varmaan täälläkin sit menee kevätpuolella. Suomesta palattuani onkin enää 8 viikkoa täällä oleilua. Melkein voisi läppärinkin jättää siksi aikaa kotiin... tai no ei nyt sentään, hehee! :D Mutta palatakseni jouluperinteisiin, täällä ei myöskään telkkarista tule mitään joulukalenteria, vain joka päivä Irlannin YLE:n eli RTÉ:n lastenohjelmia, jotka on kaikki niin meluisia ja ihkuja ja kaikki nauraa ja jee!! No tajuan joo, että lastenohjelmien kuuluukin olla sellaisia, mutta pari musiikkiohjelmaa on kyllä jo ihmisyyden rajoilla. Niille laulajille (parikymppisiä miehiä ja naisia) täytyy maksaa ihan helkutisti, että ne esittää sitä kamaa esim. joku kissapuku päällä telkassa.... Jouluruuista vielä sen verran, että täällä kalkkuna on yleisin lihatuote juhlapöydässä, ja meillekin sellainen roudataan. Mince pies, eli paikalliset joulutortut ovat ihan jees, ja tänään Orla leipoi joulukakun. Huomenna voisin yrittää vääntää tryffeleitä, kun olen koko päivän kotona.

Mutta suurin järkytys: EI LUMIUKKOA! Siis mitvit, se ihanuus jäänee nyt tältä joululta väliin! Yritin myös etsiä DVD:tä, mutta ei löytynyt. Onneksi on edes YouTube, ja pätkityt versiot. Eipä kyllä nää ehkä ihan tajuaiskaan, että mistä on kyse, jos lykkäisin DVD:n masiinaan ja alkaisin pillittää saman tien. Miusta näköjään on tullut vanhemmiten entistä tunteellisempi tällaisten nostalgia-asioiden suhteen, ja jo pelkän alkuperäisbiisin kuuleminen saa tipan linssiin. Viime vuonna Lumiukkoa katsoessa itkeä tihrustin melkein koko ajan... Ja tallilla ollessa kerran lauloin Varpunen jouluaamuna-tsipaletta, mutta piti lopettaa kesken, kun tuli pala kurkkuun. Saa nähdä, miltä joulu tuntuu sitten täällä.

Muutenkin koti-ikävä saa vähän outoja muotoja täällä: olen esimerkiksi vakuuttunut, että Northern Kings on oikeasti tosi hieno juttu, eikä yhtään korni. Ja vedin yks päivä puoli pussia lakritsia, vaikken oikeastaan edes tykkää siitä. Tai siis Jennalle terveisiä, että kyllä syön sitä välillä, ja arvostan, että toit sitä mukanasi, mutta siis normaalisti en yleensä osta lakritsia tai salmiakkia itselleni. Reilun viikon päästä tosin olenkin jo takaisin tutuilla tienoilla, toivottavasti lunta on sitten edes sanottavasti. Tutkailin tuossa tosin kalenteria, ja tajusin, että kahteen ja puoleen viikkoon ei hirveästi ehdi. Käyn siis kyllä Joensuussa, mutta muualla en varmaan kerkeä vierailemaan, kun haluaisin olla kotonakin. Ja äiti ja mummo varmasti kannattaa suuresti jälkimmäistä vaihtoehtoa. Perseestä on, että tunnen syyllisyyttä, tein niin tai näin. Itse siis haluan nähdä ystäviä mahd. paljon, mutta toisaalta myös olla rauhassa kotona ja käydä kävelemässä metsässä, joten nyt revin itse itseäni kahteen suuntaan.

Näin viime yönä pitkästä aikaa unta Pojusta. Vaikea uskoa, että hänen poismenosta on jo lähes puoli vuotta.

Tallilla Pat onnistui rusikoimaan traktorilla vesiputken, joten pari päivää keploteltiin hevosille vettä sadevesiastioista jne. Mielenkiintoinen homma, kun hevosia on kuusi, ja jokainen kuluttaa noin 50 litraa vettä päivässä. Onneksi tänään saatiin putki korjattua.

Kun oltiin haettu pojat koulusta, niin mietin välilä siinä kotimatkalla, että mikä on, kun vähän virtsa haisee. Tuumin, että ehkä miun lahkeisiin oli tarttunut kusista purua tai muuten tallilta tullessa on jotain hajuja jäänyt. Sitten eteisessä Eoin sanoo: "Dad, I accidentally pee'd in my pants today." Mahtavaa. Ymmärrän kyllä, että vahinkoja sattuu, ja itsekin taisin kerhossa joskus lirauttaa lattialle pissat, mutta jostain syystä Eoin ei voinu sanoa missään vaiheessa mitään opettajalle. Ja tämä urea-episodi tapahtui jo aamupäivällä. Selvisipä sekin pissanhajun syy.

Varasin huoneen sunnuntai-illaksi 28.12. Dublinista, ja päätin repäistä: varasin itselleni yhdenhengen huoneen, omalla kylppärillä :D Eipä tarvii sit varoa muita ihmisiä aamuyöstä, kun pitää lähteä lentokentälle, saa mennä nukkumaan kun haluaa ja räpsäyttää aamulla valot päälle. Läppärin sisältävä matkalaukkunikaan ei lähde kenenkään mukaan. Toivottavasti sitten pääsisin Dubliniin iltapäivän aikana, että ehdin käydä vielä viime hetken ostoksilla, jos jotain tarvitsee.

Ai niin, ja dramatiikkaakin on viime päiviin sisältynyt. Lauantaina tallilta tullessa ajelin yksin kotiin, ja oli jo pimeää. Joku pässinpää vielä päätti ajaa ihan takapuskurissani kiinni. Pari kilometriä ennen kotia, hauskan pikku mutkan jälkeen ehdin juuri rekisteröidä ajovalojen loisteessa valkoisia möykkyjä tiellä. Jarrut pohjaan. Lampaita! Ei viddu, kymmenkunta lammasta oli keskellä tietä, ilmiselvästi karkumatkalla. Ja koska toinen auto oli persiissä kiinni, mietin jo, että lampaat vai ketjukolari, lampaat vai ketjukolari. Onneksi ei ollut jäätä tienpinnalla, ja auto pysähtyi juuri ennen mokomia määkijöitä, ja takana tullut autokin kai tajusi esteen tiellä. Vähän kädet tärisi sen jälkeen, mutta vaaralta vältyttiin. Kaikenlaista sitä kohtaakin Irlannissa...

Takana on kyllä niin järisyttävät neljä päivää, että vieläkin heikottaa. Jenna siis tuli Eireen viikon mittaiselle lomalle/ostosmatkalle, ja tokihan se piti järjestää kunnon rehvit. Uskomatonta kyllä, edellisen kerran nähtiin kasvokkain puoli vuotta sitten! Seuraava matkaraportti sisältää paljon ruokaa.

Päätimme siis tavata tiistaina Galwayssa, ja varattiin huone Kinlay Housesta. Itse saavuin paikalle jo puolilta päivin, kun Jennan bussi taas oli perillä vasta klo 16 jälkeen, joten hengailin hetken itsekseni Galwayssa. Oli todella mukava fiilistellä taas vanhoja paikkoja, vaikka eihän sitä viime kerrallakaan tullut oltua kuin yksi päivä kaupungissa. Aika nopeasti siinä kuitenkin kävelin ympäriinsä kävelykadut ja ostin kolme pakkausta nenäliinoja, sillä flunssa ei ollut mennyt vielä kokonaan ohi. Onneksi sesonkikausi oli ohi, joten hostelleissa oli tilaa ja muutenkin oli mukavampi kierrellä, kun ei törmäillyt ihmisiin. Kävin lounaalla kasvisruokiin erikoistuneessa Food 4 Thoughtissa, jonka vuohenjuustopanini oli ihan mahtava! Täytteenä siis juustoa, oliiveja, paprikaa ja pinaattia. Ravintolassa oli tarjolla myös liharuokia, mutta koko syksyn possua ja nautaa purreena päätin mennä kasvisruualla pari päivää. Kun Jenna sitten körötteli paikalle bussissaan, ja kohtasimme Galwayn kadulla, ei riemulla ollut rajaa. Paskahuumori lähti välittömästi käyntiin. Päätimme viedä tavarat hostelliin, ja lähteä sitten kiertelemään kaupunkia. Hostelli yllätti todella iloisesti, eikä vähiten siisteyden ja sijaintinsa puolesta. Respassa oli nimittäin meitä palvelemassa ruskeasilmäinen pitkätukkamies, jonka Jennan kanssa nimesimme leikkisästi ja yhtään esineellistämättä Pagan Sex God:iksi. Voi. Hyvä. Taivas. Molemmat tuijotettiin posket punaisina, kun mies selitti siinä leppoisasti avainkortin käyttöä ja aamiaisaikoja. Suosittelen hostellia erittäin lämpimästi asiasta kiinnostuneille...





Muutenkin kyllä Kinlay House oli loistohostelli, ainoastaan just sen avainkortin kanssa oli vähän ongelmia, tai siis oven lukossa oli joku niksi, jota emme kai ihan tajunneet. Hostelli oli palkittu viime vuonna Irlannin parhaaksi hostelliksi, ja ymmärrettävää kyllä. Tilat olivat siistit, varsinkin suihkut ja vessat olivat puhtaat ja raikkaat, ei homeen tai pahempien asioiden hajua missään. Hintaan sisältyi siis aamiainen, lisäksi puoli tuntia nettiaikaa, ja saatiin vielä alennuskupongit Zatsuma-nimiseen kreppi- ja vohvelikahvilaan. Vaikka oltiin varattu sängyt neljän hengen sekamajoituksesta, ei ketään ilmaantunut huonekaveriksi, joten saatiin räkättää ihan rauhassa. Illalla mentiin sitten syömään siihen minulle jo viime visiitiltä tuttuun Mustard-ravintolaan. Mie otin alkupalaksi valkosipulileipää ja Jenna vuohenjuustolla kuorrutettuja leipiä. Pääruuaksi sitten otettiin molemmat kasvispizzat, joissa oli täytteenä mm. tomaattia, sinihomejuustoa ja paprikaa. Maullisesti loistava, tosin täytteen "vetisyys" vähän verotti pohjan rapeutta. Jälkkäriksi (sillä tokihan nyt piti syödä pitkän kaavan kautta) otettiin suklaakakkua ja sitruunajuustokakkua. Ei ollu enää sen jälkeen nälkä... Mmmmmm... Myöhemmin meidän piti vielä mennä ehkä yhdelle, mutta hetken hostellihuoneessa istuttuamme alkoi jalkoja kummasti ramaisemaan. Päätettiin ottaa pienet torkut, ja herätä vähän yli yhdeksän, että mennään sitten kaupungille. Molemmat herättiin varttia vaille kaksitoista, ihan tööt ja jäi baariin menemättä. Mie olin unohtanu pakata yöpuvun, ja olin päivällä käyny ostamassa sitten Penneysiltä satiinipyjaman. Muuten ihan kiva, mutta kun kiskoin sitä pyjamaa sitten unenpöpperössä, hieman ärtyisänä ylleni, huomasin, että se oli dramaattisesti liian pieni. Ei kuulkaa ole mukavaa, kun täysin joustamaton satiini kittaa inhottavasti reisistä ja haaroista.... Yläosa oli ihan ok, tosin rinnan kohdalta vähän pinkeä, eikä silleen sexyllä tavalla. Tai ehkä se oli, voihan joku tykätä.





Seuraavana päivänä sitten kierreltiin vielä Galwayta ja käytiin siellä Zatsumassa kahveilla. Käytiin myös ostarilla ja ihailtiin kaikkia hassuja erikoiskauppoja, mm. kuivattuihin hedelmiin ja mausteisiin erikoistunutta putiikkia. Sieltä olisi saanut vaikka mitä ihanuuksia leivontaan. Käytiin myös sellaisessa deli-erikoisruokakaupassa, josta löysinkin kivoja lahjoja :) Iltapäivällä sitten suunnattiin nokat kohti Dublinia, sitä ennen tosin lipunostossa taas evoilin. Ostin lipun automaatista, ja päätin maksaa viisikymppisellä, kun näytöllä luki, että vaihtorahaa saatavilla. Mietin, että saan kätevästi siinä kympin ja kahdenkympin setelit vaihdosta. No, sieltä alkoikin kolista kaksieuroisia kuin hedelmäpelistä ikään, ja Jenna repesi vieressä. Samassa takaani kuului: "Jaahas, sinunlaisten takia meidän pitää koko ajan täyttää noita kolikkovarastoja. Taisit maksaa viisikymppisellä?" Siinäpä tietysti seisoi juuri täydentämään tulossa oleva asemavirkailijasetä, tosin ihan leppoisasti se suhtautui asiaan. Mie taas olin punaisempi kuin Heinzin ketsuppi, ja menin sitten vaihtamaan normilipunmyyntiin kolikot seteleiksi...

Dubliniin tullessa valtasi taas iloinen tunne mielen, oli ihanaa nähdä se joki ja tutut maamerkit. Olimme varanneet huoneen kahdeksi yöksi legendaarisesta Abrahams Housesta, jossa yövyttiin silloin kesäkuussa ensimmäiset yöt Irlannissa. Dublinissakaan ei hotellit pullistelleet väkeä, kuuden hengen huoneessamme oli meidän lisäksi vain sisilialainen poika. Ekan illan kunniaksi käytiin yksillä siinä pubissa, jossa ensimmäiset pintit juotiin sillo kesällä. Nytkin siellä olis ollu muuten mukava meno, elävää musiikkia ja kaikkea, mutta iltamme keskeytyi. Juuri kun nähkääs olimme Jennan kanssa siinä pohtimassa, että olisihan se mukavaa, jos olisi jotain romanttisia ihmissuhteitakin välillä, niin pöytäämme kohti kävelee kaksi 40+-ikäistä miestä. "Hello, my name is Pietr and this is my friend, Pietr. We come from Poland!" Sinänsä miehet olivat ihan harmittomia, mutta itseäni hieman häiritsi toisen Pietrin herkeämätön tuijotus, ja välillä se taputti minua olkapäälle, sanoen: "You are a good girl, you are a good girl!" Hörppäsimme juomamme aika tahdilla, ja kerroimme hymyillen herroille, että valitettavasti nyt on mentävä, ystävämme odottavat jo hostellilla, heippatirallaa!





Seuraavana päivänä päätettiin vähän kierrellä turisteina kaupunkia, ja tehdä samalla jouluostoksia. Lush-saippuakauppa on rakkaus!! Molemmat nuuhkittiin vaan siellä ilmaa, säntäiltiin pöydältä toiselle ja hipelöitiin kaikkia ihania saippuoita. Itselle tarttui mukaan semmonen mustikantuoksuinen "kylpypommi", eli semmonen iso kylpykuula, joka tipautetaan ammeelliseen vettä, ja sitten pitäisi kai vaahtoa ja kuohua olla niin maan perusteellisesti. Jenna kävi myös päivällä hommaamassa itselleen pari asiaa, mutta kertokoon sitten itse Jojessa, en vielä paljasta. :) Otin kuvia citystä, kun en jotenkin viime kerralla tajunnut ottaa tarpeeksi maisemakuvia. Olisin Molly Malonestakin ottanut jouluisen otoksen, mutta siinä patsaan juurella olikin 20-päinen lauma jotain turisteja, jotka käytännössä istuivat sen Mollyn kärryissä, estäen kaikkien muiden kuvausmahdollisuudet. Kävin vielä ihanassa kirjakaupassa, The Winding Stair, siinä joen rannalla. Sympaattinen paikka, ja myyjä kyseli, että olenko Irlannissa joulun, ja kohteleeko miun perhe minuu hyvin. Awwww.

Päivällistä syötiin ihan hostellilla, ostettiin salaattia ja patonkeja, ja juustokakkua jälkkäriksi. Illalla ohjelmassa oli Madagascar 2-leffa, ei ollenkaan hassumpi. Repeiltiin Jennan kanssa kaikille olemassa oleville ja olemattomille piiloviesteille. Burger Kingin kautta kotiin :D Hostellilla sitten korkattiin Druidi-siiderit ja suklaalevy, ja luettiin hartaasti Seiskaa kannesta kanteen. Kuvamateriaali illalta oli järkyttävää, sieltä mm. kotoisin tuo otsikon ilmaus. Varmaan se yletön räkätys ja kaksinkerroin röhnöttäminen saivat aikaan lievät vatsakrampit ja päänsäryn. Mutta hauskaa oli silti! Ja alkoholilla siis ei ollut mitään tekemistä asian kanssa, se yksi tölkki kesti koko illan. Nukkumaan käydessä ne satiinipöksyt aiheuttivat taas päänvaivaa, ja tässä vaiheessa ne oli jo vähän revenneet saumoista, jee... Näköjään Penneysin koot ei mene ihan samaa matkaa muiden vaatevalmistajien kanssa.





Viimeisen yhteisen lomapäivämme aamu alkoi sitten vielä kaupungin kiertelyllä ja viimeisillä ostoksilla. Käytiin uudestaan Lushissa ihan vain haistelemassa taas niitä saippuoita, ja kierreltiin ostarilla. Lounastimme Boccaccio-nimisessä italialaisessa ravintolassa, ja ihan napattiin viiniä ruuan kanssa. Sitten olikin aika miun lähteä bussiasemalle ja takaisin kohti Clarea. Koska oli perjantai-iltapäivä, kaupungin liikenne oli ihan tukossa, ja miunkin bussi oli tunnin myöhässä. Lopulta sitten päästiin matkaan, ja Ennisistä Orlan veli Patrick tuli miut hakemaan. Olin illalla jo aika tööt, kun olin ehtinyt torkahtaa bussissa, ja takana oli yli viisi tuntia istumista kulkuvälineissä.

Kaiken kaikkiaan reissu oli ihan mahtava, kiitos Jesnille! Tuli älyttöämän pitkä sepustus, mutta minkäs sille voi, kun nyt juttua tulee ulos kuin laattaa noroviruksessa. Ensi kerralla en tilitä näin pitkään :D

Äärimmäisen raflaava otsikko sisältää elämäni peruselementit, ainakin tätä nykyä. Hevoshommissa sitä jälkimmäistä nyt tietysti näkee päivittäin, mutta kovasti on kalmojakin osunut kohdalle. Tänään jäi keittiössä hiiri nakkiin, mistä lie oli siimahäntä luikkinut sisälle. Tallilla olen myös nähnyt rotan raatoja, ja eläviäkin rottia. Välillä myös kuuluu etanoita kotiloineen rutisevan kengän alla. Tahallani en niitä murskaa, mutta ei vaan aina pysty huomaamaan, että missä se limanuljaska on. Ja ei täällä siis yleisesti ole hiiriä talossa, nyt ensimmäistä kertaa oli tuo onneton hiirulainen päässyt tupaan.

Huoh, päivä alkoi kyllä taas niin hienosti, ettei mitään rajaa. Heräilin pitkin aamuyötä, ja vitutti rankasti, kun olin niin väsynyt, mutten saanut unta. Aamulla sitten sain kivat huudot, kun mokailin taas. Yleensä siis kun viemme pojat kouluun, mie ja Pat lähdetään sieltä suoraan tallille. Joskus taas mie käyn heittämässä pojat kouluun itsekseni, ja tulen takas talolle, jos Patilla menee pitkään aamulla navetalla. Tänä aamuna traktorin ääni kuului vielä kymmentä yli yhdeksän, ja mietin, että olenpa oma-alotteinen ja vien pojat kouluun. Siinä menee pari minuuttia, ja eivätpä ole myöhässä, niin kuin lähes joka vitun päivä... Tulen takaisin, Pat seisoo ovella todella vihaisena, ja f-sanojen täyttämä palaute alkaa. Hän oli kuulemma juuri kävelemässä talolle, kun minä kurvasin autolla kouluun. Ja että pitää jatkossa odottaa, tai soittaa ja kysyä. No ihan kiva joo. Pahoittelin, ja sanoin, etten todellakaan nähnyt häntä, ja oletin, että hän oli vielä traktorihommissa, kun lähdin. Asia sinänsä on varmaan jo unohtunut Patin mielestä, se on vissiin aika nopeasti leppyvää sorttia, mutta eri asia miun kohdalla.

Mie nimittäin inhoan sitä, kun miulle huudetaan, tai edes korotetaan ääntä. Eihän kukaan sellaisesta varmasti tykkää, mutta kun meillä ei kotona yleensä huudeta kuin äärimmäisessä tilanteessa, niin en ole sellaiseen yhtään tottunut. Miulle huutaminen tarkoittaa, että asiat ovat todella pahasti. Normaaleilla sosiaalisilla taidoilla varustetuilla ihmisillä huutaminen ei varmaankaan ole niin iso juttu, mutta  minähän en tuohon joukkoon ihan lukeudu... Menen siis aina ihan kipsiin, jos joku korottaa ääntä miulle. Vietän loppupäivän miettien, että "apua, nyt koko maailma on minua vastaan, kaikki inhoaa minua, olen suututtanu henkilön x nyt varmasti perinpohjin". Näin tänäänkin, ja tallille päästyä jalat oli ihan letkua, olin vissiin koko automatkan jännittäny itteäni lukkoon. Pari tuntia myöhemmin Pat jutteli ihan normaalisti, ja vitsaili jotain, eli ei se varmaan oo jääny hautomaan asioita, mutta ärsyttää, kun itse jään vatvomaan juttuja ihan liikaa pääni sisällä. Pääkoppa on yks aromipesä, saakeli...

Loppukevennyksenä kerrottakoon mielenkiintoinen uneni viime yöltä, sillä heräilyjen välissä sentään sain vähän unen päästä kiinni. Olin vanhalla yläasteellani, mutta en enää oppilaana, vaan olin vissiin käynyt pitämässä jonkun esitelmän. Koulupäivän päätteeksi miun piti mennä vanhalla tutulla linja-autolla kotiin, mutta juuri kun olin astumassa linkkaan ja ottamassa matkakorttia esille, kuski päätti painaa tallan pohjaan, ja kaasutti pois. Jäin hölmönä seisomaan pihaan, mutta onneksi paikalle saapui Kentsu, proffamme enkun laitokselta. Jostain syystä hän opetti samaisessa koulussa :0 Sovittiin, että pääsen Kentsun kyydillä kotiin, sillä hän kuulemma asui samalla suunnalla. Jostain syystä matka taitettiinkin pienellä veneellä, ja nyt seuraa dramaattinen huipentuma: paatin stereoista alkoi kuulua jotain punkkia, en muista enää mitä, mutta unessa kyllä tunnistin kappaleen. Kentsu alkoi pogoamaan musan tahtiin, ja ilmeni, että hän on kova punk-fani. Ne tanssiliikkeet ei olleet tästä maailmasta, ihme käsiliikesarjoja, hyppimistä, steppiä... Jopa unessa pohdin, että tätä en kyllä ihan odottanut.

Herätessä päätin, etten juo enää yhdentoista jälkeen kahvia.

Tänään sitten tutustuin siihen uuteen aupairiin, Claudiaan. Mukavan oloinen tuntuu olevan, aika hiljainen tapaus. Ei sillä, että itse olisin kuin papupata... Mutta vasta ensimmäistä kertaa tänään nähtiin, joten alkukankeutta oli ilmassa. Päätettiin sitten lähteä kerrankin autolla rannikolle, kun Orla ja pojat lähtivät Orlan veljen kyydillä shakkiturnaukseen. Séamus on innokas shakin pelaaja. Koska Claudia oli jo ehtinyt nähdä Moherin, enkä miekään niin välittäny heti lähtee sinne uudestaan, päätettiin suunnata Claren niemimaan pohjoisosiin, Galwayn lahdelle päin. Ensin Doolinin kautta rantatielle, ja sieltä pohjoiseen, Ballyvaughaniin, josta taas takaisin etelään, Lisdoonvarnaan ja Ennistymoniin. Kuviakin muistin jopa ottaa, ihme. Valitettavasti sää oli tuttuun tapaan sumuinen ja sateinen, joten tällä kertaa näkymä Galwayn lahden yli oli olematon.

Tässä kuvia reissultamme.

         



Valitettavasti mikään kamera ei pysty tallentamaan sitä majesteettista näkymää, joka rannikolta avautui. En nyt puhu omasta kuvastani, vaan yleisesti noista kallioista ja tyrskyistä. Jo se meren ääni oli uskomaton: matala jyrinä, kuin valtavan kissan kehräystä, ja sitten aaltojen jylinä kallioita vasten. Oli laskuveden aika, kun oltiin rannalla, joten näkyvissä oli paljon mustan levän peittämiä lohkareita. Tuo kallio sitten tuossa toisessa kuvassa oli myös ihmetyksen aihe. Ensin kun ajeltiin vehreiden nummien halki, ja yhtäkkiä maisema muuttui harmaanruskeaksi, kiviseksi louhikoksi. Tieteellinen selitys kallioille varmaan on, että vesi on aikojen kuluessa liuottanut pois kalkkipitoisen kiviaineksen, mutta aika hurjan näköisiä nuo arvet maaperässä on. Todella syviä viiltoja, kuin joku kolossaalinen hirviö olisi teroittanut kynsiään maaperään.

Rannikkoa pitkin ajaessamme käytiin myös Fenoran kylän biitsillä, jossa oli lauma surffareita pulikoimassa vedessä! Hiekkaranta olisi varmaan vielä hienompi aurinkoisena kesäpäivänä, mutta oli se nytkin kaunis. Rannikkotietä reunusti toisella puolen meri, toisella puolen jyrkästi nouseva vuorenrinne, jossa näkyi siellä täällä pikkuvesiputouksia. Aivan mahtavat maisemat, jotka täytyy itse kokea, en mie osaa niitä kuvailla tarpeeks hyvin. Ballyvaughanista suuntasimme Aillwee Cave:iin, eli pienelle luolaretkelle. Opastettu kierros maksoi 12 euroa, vähän kalliinpuoleinen sisältöön nähden, mutta muuten mukava. Vuoren sisässä oli viileää ja kosteaa, eikä onneksi klaustrofobista. Pari kertaa oli vähän matalammassa kohdassa ikävä tunne mahassa, mutta muuten luolasto oli kaunis. Stalagtiittejä ja stalagmiittejä, hahaa, nyt muistan, kumpi on katosta tuleva tippukivi, ja kumpi lattiasta "kasvava". Käytiin vielä Claudian kanssa syömässä reissun lopuksi Lahinchissa yhdessä kiinalaisessa ravintolassa.

Kävinpä myös männäviikolla Ennisissä, katsomassa uusimman James Bond-leffan. Kyllä tykkäsin, tosin katselukokemukseni meinasivat pilata lauma 10-12-vuotiaita pojannulikoita. Jo alkutekstien aikana, kun niissä yllättäen näkyy alastomien naisten siluetteja, nämä nassikat kiljahtelevat innoissaan, varmaan ekaa kertaa näkevät tissejä sitten imetyksen. Ja muutenkin ne pikkuperkeleet puhuivat kovaan ääneen koko leffan ajan, ramppasivat joka minuutti ylös, ulos ja takaisin. Oikeasti, mitä vittua ne kävi koko ajan salin ulkopuolella? Olisin ymmärtänyt, jos silloin tällöin joku olisi käynyt vessassa tms., mutta että joka helkutin minuutti joku niistä nousee seisomaan, rymistelee käytävää pitkin ja puhuu mennessään. Siinä meinasi Maijalla vähän keittää yli, lähellä oli, etten muuttunu itse Bondiksi ja pieksäny niitä maanrakoon... Loppuun vielä kuva karkkipussista. Miksi? Because it's awesome! Ja noi karkit on muuten hyviä.


 

Kylläpä oli taas niin äärimmäisen hauska päivä, että ihan meinaa nauru loppua kesken... Kuten jo arvaatte, on taas elämäni ollut Parasta. Tässä kun on ollu kolme päivää vapaata, ja epätavallisen hyvät kelit, päätin lähteä viimein katsastamaan paikallisen luonnonnähtävyyden, eli Moherin jyrkänteet, Cliffs of Moher. Jyrkänteet kohoavat pystysuoraan Atlantin tyrskeistä kymmeniä metrejä, korkeimmalta kohdalta taitaa olla lähemmäs sadan metrin pudotus. Anekdoottina mainittakoon, että vuosittain kymmenkunta ihmistä päättää lähteä tästä maailmasta hyppäämällä alas.

Pyörään oli vaihdettu sitten viime kerran jarrupalat, joten lähdin matkaan mieli avoimena ja luottavaisena. Jo alkumatkasta huomasin jonkin olevan vialla, sillä ensimmäisen parin kilometrin jälkeen miulla oli selkä märkänä hiestä, ja olin ihan kuoliossa. Mietin jopa takaisin kääntymistä, mutta päätin kuitenkin ottaa kaiken hyödyn irti kauniista ilmasta... Voi mikä idiootti taas olinkaan. Ensinnäkin matka Moherille tuntui kestävän ikuisuuden. Kilometreinä matkaa oli noin 15 km, suunnilleen sama, kuin kotoa Parikkalan keskustaan. Ei siis pitänyt olla mahdoton urakka. Jalat oli kuitenkin jatkuvasti hapoilla, ja puuskutin kuin keuhkotautinen kopukka. Luulin jo olevani hyvän matkaa yli puoli välin, kun näin surullisen kyltin "Cliffs of Moher 8 km". Poljin, poljin, kiroilin, itkin, poljin lisää, poljin vielä lisää, kiroilin, poljin. Maisemat matkalla olivat kyllä upeat koko ajan Atlantti oikealla puolella, Aran Islands kirkkaana meren keskellä, ja horisontissa Connemaran ensimmäiset vuoret. Lopulta pääsin Moherille, ja etsin pyörälleni parkkia. Tajusin, että 15 km:n matkaan oli mennyt lähemmäs pari tuntia, joten aurinko oli laskemassa. Kuvauksellisesti osuin paikalle juuri oikeaan aikaan, mutta iloani himmensi lievästi se, ettei pyörässä tai minulla ollut minkäänlaista valoa tai heijastinta. Räpsin hätäpäissäni muutaman kuvan, enkä ehtinyt kierrellä yhtään kallioilla. Myös vieraskeskuksessa olisi ollut kiva vaikka hörpätä kaffet, mutta ei. Viiden minuutin vierailun jälkeen hyppäsin taas satulaan, ja lähdin tuskaiselle loppumatkalle.

Alunperin tarkoituksena oli kiertää lenkki, eli jatkaa Moherilta edelleen etelään, Lahinchin ja Ennistymonin kautta kotiin. Päätin kuitenkin palata samaa tietä, sillä se olisi hieman lyhyempi, ja enimmäkseen alamäkeä. Taas kerran jalat oli kuin lyijyä ja itku ei ollut kaukana. Kiroilin vähän lisää, varmuuden vuoksi. Juuri kun olin päässyt yli puolivälin, sen 8 km:n markkerin kohdalle, pyörän satula teki pari hassua sivuttaisliikettä, ja humpsahti sitten reippaasti alas. Ei hyvä helvetti, mikä vitutus. Siinä miulla oli hobittipyörä. Aurinko oli jo laskenut, ja ilta oli mitä kaunein, mutta en todellakaan halunnut viettää sitä pimeällä kylätiellä, Halloweenina. Tosin mikään halloweeniin liittyvä ei sillä hetkellä pelottanut, lähinnä pelkäsin, ettei autoilijat huomaa minua. Kotiin oli siis vielä seitsemän kilometriä. Soitin Orlalle, että mahtaakohan heillä mennä vielä kauan tallilla, itsellä kun oli vähän "tilanne päällä". No, vastaus oli: "Ainakin tunti vielä menee, mutta me soitetaan Noelille, se voi ehkä tulla noukkimaan sinut kyytiin. Lähde kävelemään kotiin päin!" Ihan jo oman ruumiinlämmön vuoksi kävely oli kyllä oikea ratkaisu. Siinä talsiessani pimeää tietä, heilutellen kännykän valoja autoille turvaksi, mietin, että on sitä taas niin mahtava meno päällä. Lopulta Noel kaarsi viereen autolla, noukimme paskapyöräni mukaan ojasta, minne olin sen tempaissut, ja sain kyydin kotiin. Latasin itseni kaakaolla, suklaalla ja paahtoleivällä taas pelikuntoon, ja sulattelin itseäni suihkussa. Takka perhanakaan ei toiminu kunnolla, jopa FireLog petti minut tänään. Siis se on semmoinen pakattu kutterinpuru"halko" tms., jonka pitäisi olla pomminvarma takansytytin. No eipä ollu, hiphei. Lopulta olin pari isoa lohkaretta sytytyspalaa, joka on vahvasti bensalta haiseva sytytin. Kohta olikin ihan helkutinmoinen kokko takassa, mietin jo, että nytkö palaa talokin samalla, vitun kiva. Lopulta perhe tuli kotiin, ja nyt muksut riehuu jotain halloween-jutskaa tossa. Pitäis varmaan osallistua, tjsp.

Mitä tästä opimme? Tästä lähtien menen nähtävyyksiin autolla, lähden matkaan kymmeneltä aamulla ja yleisesti en enää odota mitään positiivista mistään. Laitan kuvia, kunhan jaksan. Menen joskus ajan kanssa Moherille, että ehdin nähdäkin jotain.



Ja ostan ehkä oman pyörän.

Tehtävänanto: "Paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä."

------

1) Vessapaperirullan tulee pyöriä itseen päin. Jos asia ei ole näin, korjaan sen, olinpa sitten kaverilla käymässä, huoltoasemalla tai ihan vaan kotona.

2) Minulla on tapana kokeilla vieraisilla ollessa ihmisten kosmetiikkatuotteita. En koskaan tartu purkkeihin rähmäkäpälin tai tuhlaile tuotetta, enkä kokeile tuotteita, joita pitää ottaa sormin. Mutta tunnustettakoon, että monelta teiltä olen saattanut hieman kokeilla käsivoidetta tai suihkusaippuaa, jos olen ollut yökylässä. Tarkoitukseni ei ole aiheuttaa vahinkoa, minusta on vaan kiva kokeilla tuotteita, joita ei itse tulisi välttämättä ostettua...

3) Tykkään hirveästi puhtaan pyykin tuoksusta, ja varsinkin entisessä kämpässä minulla oli tapana nuuhkaista varmuuden vuoksi jokaista vaatekappaletta (mukaanlukien alushousut ja sukat), kun olin ottamassa niitä pesun jälkeen koneesta ja ripustamassa kuivumaan.

4) Tämä voi jo kuulostaa vähän liiankin oudolta, mutta tykkään liu'uttaa sormia ja varpaita jotain viileää kangasta vasten. o_O Jostain syystä miusta on hyvin rauhoittavaa, kun voin esim. liu'uttaa lakanaa iltaisin varpaiden välissä, tai kaulahuivia sormien. En tajua itsekään, älkää tuomitko.

5) Etsin varmaan elämäni loppuun asti täydellistä tuolia, jolla voi venyttää/rusauttaa selkänsä suoraksi. Entisessä lukiossani oli aivan optimaaliset tuolit tätä tarkoitusta varten, ja tunnin istumisen jälkeen mikään ei ollut ihanampaa, kuin taivuttaa itsensä taakse, ja tuntea, kuinka nikama kerrallaan selkäranka rusahteli taas paikalleen, ja selkälihakset rentoutuivat... Sen jälkeen en ole yhtä hyviä tuolinselkämyksiä löytänyt. Lisäkommenttina mainittakoon, että venytellessä önisen, jonka monet tulkitsevat ehkä hieman väärin... Nautinnollista, mutta ei SILLÄ tavalla, pöhköt!

------

Jatkan kapinahenkeä (sillä en tunne niin paljoa tyyppejä), ja haastan Jennan, Jennin ja Merisielukkaan. Enkä linkitä, lol.

Huaah, takana on siis henkilökohtainen selviytymistarina meren takaa, eli kuinka Maija matkusti yksin sinne ja takaisin. Äitini ja mummonihan olivat hyvin kannustavalla tavalla varoitelleet kaikista matkustuksen vaaroista, kuinka lentokoneet putoilee jne. Myös rahan menosta kovasti varoittelivat. Ilmassa oli muun muassa kysymyksiä: Miten sie ossaat sinne mennä? Mistä sie tiedät, mihin koneeseen nousta? Kehtootko sie nyt sinne asti lähtee mänemään? No kas, jos nousen lentokoneeseen Irlannissa, niin enköhän aika varmasti päädy Yhdysvaltoihin. Matkalla kun on aika vaikea nousta pois kyydistä... Ja toiseen kysymykseen: olenhan toki lukutaidoton, ja lentokentät heittelee ihmisiä randomilla eri porteille, että lottoamiseksihan se varmasti menee.

No, varasin liput netistä, ilmoitin isäntäperheelle matkustuspäivät ja asia oli sillä selvä. Nousin koneeseen Shannonissa, joka on kätevästi vain reilun tunnin ajomatkan päässä Kilshannysta. Vaihdoin vähän kahisevaa, ostin Marie Clairen, ja menin lentokentän kahvilaa täyttämään niitä USAn vaatimia kaavakkeita. Kysymykset herättivät suunnatonta hilpeyttä: "Oletko koskaan ollut tuomittu terrorismitoiminnasta? Onko hallussasi joukkotuhoaseita? Oletko ollut osallisena Natsien toiminnassa 1930-luvulla, tai oletko ollut osallisena kansanmurhaan?" Kieltämättä piti aika kovasti miettiä, että mitä vastaa... Koska elämme Loogisuuden Aikoja, lentokone pyrähtikin seuraavaksi Dubliniin, eikä lyhyintä reittiä Atlantin yli Jenkkilään. Dublinissa selvitettiin rajamuodollisuudet, ettei Yhdysvaltojen puolella enää sitä tarvitsisi miettiä, ja miultakin otettiin sormenjäljet ja naamakuva. Onneksi tullisetä oli mukava herra, jutteli siinä kaikkea ja kyseli aupairhommista ja välivuodesta. :D Reise reise, matkaan käy. Lento oli pitkä ja tapahtumaköyhä. Perillä Chicagossa oltiin 16:00 paikallista aikaa. Kun olin saanut matkatavarani, kuljin American Airlinesin tiskien ohi, ja mietin, että pitäisiköhän jo pistää toinen laukku check-iniin. Tuumin, että ei kai vielä, jatkolentoon on vielä kolme tuntia aikaa. No, menin liukuovista isompaan halliin, ja kysyin infotiskiltä, että miten pääsen kolmosterminaaliin. Täti vastasi, että onko laukkuja menossa check-iniin ja onko AA:n lento. Vastasin myöntävästi. "No, nyt olet tullut kyllä yksistä ovista liian pitkälle, laukku olisi pitänyt jättää matkaan noilla tiskeillä. Mene nyt tuon vartijan luokse, ja sano, että kutsuvat jonkun AA:n henkilön paikalle, sinä itse et voi enää mennä tuohon suuntaan." Hiemanpa taas nolotti.

Sain lopulta isomman laukun matkaan, ja lähdin etsimään terminaalia 3. Sinne mentiin pienellä junalla! Oli kyllä homma siellä isollaan, ei voi muuta sanoa. Junamatkakin kesti useamman minuutin. Muutamaan kertaan kyselin ohjeita henkilökunnalta, ja lopulta selvisin ihan ajoissa ja hyvissä voimissa oikealle portille. Kun lento Columbukseen, Ohioon nousi, ei voinut kuin ihmetellä sitä valomeren äärettömyyttä. Ainoat tummat alueet allamme olivat suurten järvien selät. Valtatiet oli kuin valtimosuonia siinä maassa. Columbuksen kentällä olikin sitten host-äiti Candy ja sisko Gretchen vastassa. Oli aivan ihanaa nähdä heidät pitkästä aikaa, ja kuitenkin tuntui, että oli kulunut vain muutama viikko siitä, kun viimeksi nähtiin! Vaihtarivuodesta on aikaa jo kuitenkin kohta viisi vuotta. Columbuksesta Mariettaan kesti ajaa autolla pari tuntia, ja viimein näkyi tuttu kyltti: "Marietta: the first organised settlement in North West Territory in 1788" Amerikkalaisittain Marietta on siis vanha kaupunki. Tässä vaiheessa olin ollut hereillä 22 tuntia, joten vähän alkoi pää pilkkimään. Kuvat kertovat enemmän kuin minä, joten pistetään nyt niitä tähän väliin.

   

   

  

  

Ylärivi: Vasemmalla Ohio-joki, oikealla Muskingum-joki. Marietta on perustettu jokien yhtymäkohtaan. Muskingum-nimi tulee Delaware-intiaanien kielestä, ja se tarkoittaa peuransilmää, tai ainakin näin yleisesti oletetaan.

Toiseksi ylin rivi: Marietta ja jokien yhtymäkohta isäntäperheeni talon kuistilta nähden. Huomatkaa ihastuttavat tehtaan piiput Länsi-Virginian puolella... Alue on yksi kemianteollisuuden keskuksia Yhdysvalloissa, ja kuuleman mukaan kemikaaleja ilmassa piisaa. Ilmeisesti alueella on myös tavallista enemmän syöpiä... Oikealla sitten merkki osaamisesta ja ammattitaidosta. Tätä nykyä olen saanut myös toisen tiiliskiven soututalon edessä olevalle jalkakäytävän pätkälle, eli Walk of Famelle, hehee. Tuohon saa siis soutujoukkueessa olleiden nuorten vanhemmat tai sukulaiset ostaa esim. lahjaksi tuon kiven muistoksi, ja samalla tukea partiolaisten toimintaa.

Toiseksi alin rivi: Häiden harjoituksista. Vasemmalta oikealle: valokuvaaja, Nikki, Audrey (vanhempi host-siskoni), Annie (nuorempi host-siskoni), Neil Martin (host-isäni). Hääkuvassa sitten sisarukset, eli Audrey, Weston, Annie, Gretchen ja sulhanen Nathan.

Alarivi: Annie ja minä häiden jälkeen. Harmikseni kuvaan jäivät nuo terveyskengät, eikä yyberhienot, punaiset korkkarini... Oikealla sitten kuva host-äidistäni ja minusta Columbuksen lentokentällä, hetkeä ennen erkanemista...

Reissu oli kaikin puolin mahtava, ja olen ylpeä itsestäni, että päätin porukoiden mielipiteestä huolimatta lähteä. Häät olivat aika periamerikkalaiset ja lyhyet: seremonia alkoi klo 13, ja siivoaminen aloitettiin puoli viiden maissa, siis koko homma vajaat neljä tuntia! Teemana häissä oli syksyn värit, ja koristelut oli tosi hienot: oli paljon gerberoita, punaisia ja keltaisia krysanteemeja, kuivia lehtiä, pajukoreja, lyhtyjä. Erittäin kaunis ja herttainen tilaisuus. Sääkin oli täydellinen, lähes 30 astetta lämmintä joka päivä, ja aurinko helotti kirkkaalta taivaalta. Paluumatka alkoi torstaina 16.10. ja perillä olin pe 17.10. aikaeron takia. Taas kerran ensin mentiin Dubliniin, ja sieltä Shannoniin. Irlanti jaksaa aina naurattaa minua ilmasta käsin katsottuna: se on niin herttainen tilkkutäkki, ettei se edes näytä todelliselta. :D

Pat tuli hakemaan miut lentokentältä, ja olin ihan tööt siinä vaiheessa. En saanut nukutuksi koneessa juuri lainkaan, ja sisäinen kello oli ihan sekaisin aikaerosta. Kotiin tultua jaksoin juuri ja juuri pestä meikit pois ja vaihtaa vaatteet, ja sitten kömminkin sänkyyn. Täydellinen koneiston sammuminen. Nukuin viisi tuntia, iltakuuteen, sillä laitoin herätyksen kännykkään. Halusin kuitenkin nukkua myös sinä yönä, joten piti nousta ylös. Seuraavana päivänä koitti rankka paluu arkeen, sillä herätys tallille oli ennen kahdeksaa (lauantaina!). Muutamana vapaapäivänä on tullut nukuttua iltapäivään...

Tutustuin eilen pikaisesti siihen englantilais-au pairiin, Allisoniin. Mukavan oloinen tyttö, vaikka hirveästi ei ehditty jutellakaan. Ai niin, paikallisen pubin, Kilshanny Housen vitriinissä on myös Lapin Kulta-pullo. Lol. Loppuun pari tunnelmakuvaa Irlannista.



                

Aamu-usvaa.                                           Red sky at night, sailors' delight. Red sky in the morning, sailors take warning.